Let us be reminded that before there is a final solution, there must be a first solution, a second one, even a third. The move toward a final solution is not a jump. It takes one step, then another, then another.
Toni Morrison, vuoden 1995 puheessaan opiskelijoille
Aloitin maanantaina katsomaan Timothy Greenfield-Sandersin tekemää dokumenttielokuvaa kirjailija Toni Morrisonista. Saman päivän iltana törmäsin vanhaan puolituttuun, jota en ole tavannut yli 15 vuoteen. Juuri tämä tuttu aikoinaan johdatti minut Toni Morrisonin kirjojen äärelle. Tarkkaan ottaen kirjan Rakkaus, josta aloitin.
En usko universumin johdatukseen (universumilla on muutakin tekemistä kuin ohjailla yhden mitättömän ihmisen elämää), mutta yhteensattuma oli hieman hätkähdyttävä. Ennen kaikkea kuitenkin muistutus: on liian kauan siitä, kun olen lukenut Toni Morrisonia. Katsoessani dokumenttia kaivan hyllystäni Morrisonin kirjat esiin. Koen lievää pettymystä itseeni. Minulta puuttuu niin kirjahyllystä kuin lukemisista Morrisonin perusteoksia: The Bluest Eye (esikoisteos), Beloved, Sula, Paradise. Näitä teoksia ja taustoja myös dokumentissa kiinnostavasti avataan.
Morrisonin kirjoittamisessa on aina isompi ja vakavampi pohjavire, vinksahtanut valtatasapaino, joka vaikuttaa paitsi kokonaiseen yhteiskuntaan myös yksittäisten ihmisten elämään. Ihminen yrittää pärjätä siinä mitä on: ”Me ei koskaan muovata maailmaa. Maailma muova meidät.” toteaa Armolahja-kirjan Lina.
Morrison kuvaa hienosti inhimillisiä tunteita ja syviä erilaisuuden, kuulumattomuuden ja yksinäisyyden tuntemuksia. Morrison ei ole eteerinen kirjoittaja, ei sievistele. Tämän teksteissä haisee hiki ja kuuluvat kirosanat. Lopulta tämä kirjoittaa inhimillisen yhteyden tarpeesta, sellaisen yhteyden, joka on tasa-arvoinen ja toisen hyväksyvä sellaisena kuin tämä on.
”I like her” kommentoi Morrison nähtyään ensimmäisen kerran valmiin dokumentin. On helppo sanoa, että niin minäkin. Morrison on keskiössä kertojana. Hänen vaikuttava hahmonsa istuu rauhallisesti tuolilla, katsoo meitä ja kertoo elämästään, kirjoittamisesta, kohtaamistaan ennakkoluuloista ja ennen kaikkea kielestä, sanoista, tarinoista ja tarinan voimasta.
Morrison tarkoitti kommentillaan, että dokumentti kuvasi hänet mielestään oikein. Kirjailija oli hyvin privaatti ja valikoiva julkisuuden suhteen. Greenfield-Sanders oli kuvannut Morrisonia vuosien varrella ja halusi tehdä jotain enemmän. Syntyi dokumentti, joka lopulta valmistui vain muutama kuukausi ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 2019.
Morrison puhuu yhtä aikaa yksilöstä ja kansakunnasta, asenneilmapiiristä, jossa me kaikki elämme. Ehkä juuri nyt kun Amerikassa presidentillisin voimin pyritään kirjoittamaan historiaa uudelleen, pyyhkimään kansakunnan menneestä ristiriidat ja mitätöimään osa ihmisistä, Morrisonin teksti ja näkökulma ovat taas erityisen tärkeitä. Niin myös meillä sillä ennakkoluuloisuuden ja ahdasmielisyyden aallot eivät tunnu tuntevan rajoja. Valitettavasti.
Dokumentissa haastatellaan mm. Oprah Winfreyä, Fran Lebowitzia kuin tämän kustannustoimittajaa Robert Gottliebia. Kaikki kertovat kiinnostavia anekdootteja kirjailijasta, josta piirtyy lämmin, hauska ja hemmetin päämäärätietoinen kirjailija. Morrison heräsi ennen auringonnousua ja aloitti päivänsä kirjoittamalla. Paitsi uransa alkuvaiheessa, jolloin hän työskenteli kustannustoimittajana Random Housella ja nosti useita tärkeitä kirjailijoita näkökulmineen esiin.
Lopulta hän kertoo tehneensä listan, johon listasi vasemmalle puolelle kaikki asiat mitä pitää tehdä. Oikealle puolelle hän keräsi tästä kaikesta asiat, jotka todella pitää tehdä: kirjoittaa ja pitää huoli lapsista. Sen jälkeen hän pyyhki kaikki muut pois.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän mielestään sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mikä nosti hänet jonkun toisen edelle, hän vastasi: ”Mielestäni kirjoitan hyvin.”
Aivan.
We die,
That may be the meaning of life.
But we do language.
That may be the measure of our lives.
Morrison puhuu kauniisti ja hartaudella kielestä. Kirjailija Zadie Smith on kirjoittanut kirjaan Toni Morrison: The Measure of Our Lives (viisaita lauseita Morrisonilta) esipuheen, jossa kuvaa Morrisonin omaa tyyliä ja kirjoittamisen tarkoitusta. Hän toteaa, että ”kuten on olemassa keatsilainen lause ja shakespearelainen lause, myös Morrison loi omaperäisen lauseen.
”… abundant in compulsive, self-generating metaphor, as full of sub-clauses as a piece of 19th century presidential oratory, and always faithful to the central belief that narrative language – inconclusive, non-definitive, ambivalent, twisting, metaphorical narrative language, with its roots in oral culture – can offer a form of wisdom distinct from and in opposition to, as she put it, the ’calcified language of the academy or the commodity-driven language of science’.”
Morrison kertoo kuinka hänen kirjansa Paradise kiellettiin texasilaisissa vankiloissa sillä sen pelättiin sytyttävän levottomuuksia tai kapinan. Morrison on asiasta ylpeä. Kertoohan se siitä, kuinka vahva on tarinan valta: I could have burned the place down” hän nauraa. Muutaman vuoden kuluttua Paradise oli taas saatavilla. Joskin USA:n nykyhallinnon aikana ei kai ole ihan varmaa mitä missäkin saa lukea ja mikä on kiellettyä…
Morrison ja muutama muukin haastateltava kertoo, kuinka Morrisonia uran alkuvaiheessa kyllä arvostettiin ja kehuttiin, mutta kehotettiin kuitenkin siirtymään ”pelkästä mustan ihmisen kokemusmaailmasta” universaalimpaan kokemusmaailmaan. Ikään kuin mustan ihmisen maailma ei olisi osa universaalia vaan jokin pieni syrjähyppy siitä. Morrison totesi tietoisesti kirjoittavansa niin, ettei valkoisen heteromiehen näkökulma ole vallitseva ja hallitseva.
Uransa aikana Morrison vain yhden novellin, joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen: Recitatif. Hän tarkastelee siinä taitavasti erilaisia näkökulmia, syyllisyyttä, ihmisen tarvetta kuulua joukkoon ja toisaalta siihen liittyvää ikävää piirrettä eristää. Jakautua siis meihin ja niihin muihin; muukalaisiin.
Zadie Smith (tässäkin kirjassa esipuheen kirjoittaja) puhuu hienosti siitä, kuinka menneisyyttä pitää penkoa vaikka se tuntuisi jostain yksilöstä tai kokonaisesta ihmisryhmästä pahalta. Se on ainoa tapa oppia, muuttaa tapoja ja käyttäytymistä ja siirtyä eteenpäin.
Historian tekojen ja tekijöiden tai rakenteiden tuomitseminen ei ole henkilökohtaista eikä siitä pidä syntyä mitään urheilukilpailua, jossa on toisen joukkue toista vastaan. Tarkoituksena on lisätä ymmärrystä. Edistyä ja pystyä yhdessä parempaan. Novelliin ajatus liittyy rodullistamisen näkökulmasta. Kirjan kaksi päähenkilöä ovat keskenään iholtaan erivärisiä, mutta Morrison on tietoisesti häivyttänyt tunnusmerkit: emme siis tiedä kumpi on ihonväriltään musta ja kumpi valkoinen. Voimme vain arvailla.
Omia asenteita, sanoja ja tekoja voi ja pitää tarkastella tarkastella kriittisesti niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Kuten Smith toteaa:
”But whatever yout personal allegiances, when you deliberately turn from any human suffering you make what should be a porous border between ’your people’ and the rest of humanity into something rigid and deadly.”
Tai Morrison itse:
Being good to somebody
is just like being mean to somebody. Risky.
You don’t get nothing for it.
Elämä ei lopulta ole diilien tekemistä tai pelkkää vaihtokauppaa.
