Bekah Waalkes/The Atlantic: Six Books You’ll Want to Read Outside
Muutamia kesiä sitten vietimme poikkeuksellisesti kesäloman merillä, saaristossa Helsingin lähellä. Normaalisti olen järvi-ihmisiä, viettänyt kesät 0-vuotiaasta asti Puulavedellä saarenpäässä, joka siirtyi lopulta isovanhemmilta minulle. Helsinki mereltä käsin – vaikka olen jo kolmannen polven helsinkiläinen – oli uusi ja hieno kokemus. Samoin se, että veneellä pääsi minne tahansa, onhan meri tavallaan ääretön. Tuona kesänä kävin mm. ensimmäistä kertaa Tove Janssonin saarella.
Se oli myös kesä, jolloin luin uudelleen Janssonin ja Pietilän kirjan Haru, eräs saari sekä Janssonin novellin Saari. Lukeminen oli erilainen kokemus, kun sen teki ulkona kalliolla istuen, meri edessä. Virginia Woolfin Majakkaa lukiessa tänä kesänä oli kiinnostavaa kokea se omassa saarenpäässä Puulan möyrytessä vaahtopäitä.
Bekah Waalkes kirjoittaa artikkelissaan The Atlanticissa siitä, kuinka sai lapsena usein kuulla, että hyvällä säällä oli syytä laskea kirja käsistä ja mennä ulos. Sateisena päivänä lukeminen sisällä oli sallittua. Mutta miksei kirjaa voisi ottaa mukaan? Vuosien ulkolukemisen jälkeen – puistossa, rannalla, luonnossa – Waalkes toteaa, että lukeminen parhaillaan syventää kokemusta ympäristöstä. Kirja voi herättää aistit ja havainnot eloon.
Lukeminen voi toimia kahdella tavalla: se voi kuljettaa uusiin maailmoihin ja samalla kirkastaa hetkeä juuri siinä missä olet – puistonpenkillä, mökillä tai kosteassa metsässä. Tai se voi hidastaa, herkistää ja virittää läsnäoloon.
Waalkes suosittelee kirjoja, jotka hänen mielestään sopivat hyvin luontoon – ja puhuvat siitä:
1. Carpentaria – Alexis Wright
Australialaisen alkuperäiskansan maailma herää eloon Desperance-nimisessä rannikkokaupungissa. Wright kuvaa meren tuoksun, dingo-koirien äänet ja pensaikon läpi kulkemisen niin tarkasti, että lukija tuntee paikan. Kirja avautuu kuin suullinen eepos – kokeile vaikka äänikirjana.
2. The Living Mountain – Nan Shepherd
Skotlannin vuorilla kulkeva kirjailija pohtii, miten vuoristo vaikuttaa kehoon ja mieleen. Tämä hiljainen, tarkkaileva teos syntyi 1940-luvulla mutta julkaistiin vasta 1977. Shepherd ei etsi huippuja vaan läsnäoloa – vuoren kanssa olemista kuin ystävän kanssa.
3. Among Flowers – Jamaica Kincaid
Kolmen viikon vaellus Nepalissa harvinaisia siemeniä etsimässä muuttuu syväksi matkakertomukseksi, joka yhdistää Vermontin kotipuutarhan ja Himalajan vuoret. Kincaid on tarkka, utelias ja rehellinen – myös vaelluksen raskaille hetkille.
4. Pure Colour – Sheila Heti
Tämä outo ja viisas romaani on kuin pieni filosofia satu. Tyttö nimeltä Mira menettää isänsä ja kokee surun… muuttumalla lehdeksi puussa, jossa heidän sielunsa yhdistyvät. Hetin kieli on leikillistä ja hengittävää – täydellinen aurinkoiseen varjoon.
5. The Rings of Saturn – W.G. Sebald
Sebaldin melankolinen vaeltaja kulkee Suffolkissa ja yhdistää polkunsa maailmanhistorian sirpaleisiin: Joseph Conradista silkin tuotantoon, Rembrandtiin ja keisarinna Cixiin. Lukeminen on kuin hidas vaellus muistin ja maiseman poimunoissa.
6. Devotions – Mary Oliver
Luontorunoilijoiden aarre. Oliverin runot syntyvät katsomisesta, pysähtymisestä ja hämmästyksestä. Hän ei kaunistele maailmaa, mutta löytää ihmeitä arjesta. Tämä kokoelma on hyvä johdatus hänen tuotantoonsa – ja täydellinen matkakumppani retkelle tai mökille.
Timothy Snyder: Vapaudesta (suom. Tommi Uschanov)
Timothy Snyder puhuu vapaudesta monesta näkökulmasta. Yksi kiinnostava on paikallisuus. Maailma työntää nyt karmeita uutisia toisensa perään, hyveet tuntuvat ottavan takapakkia ja poliitikot, meistä muista puhumattakaan, tuntuvat olevan voimattomia ja valmistautumattomia isoihin muutoksiin, joiden edessä olemme. Maailma on muuttunut abstraktiksi ja teoreettiseksi juuri silloin kun tarvittaisiin konkretiaa ja tekoja.
Oma rooli tuntuu mitättömältä, elämä pahimmillaan merkityksettömältä. Snyder pohtii sitä kuinka paikallisen median kuolema ja uutisoinnin siirtyminen yhä enemmän sosiaalisen median algoritmien armoille vaikuttaa siihen, kuinka käyttäydymme, muodostamme mielipiteitä ja heimoudumme. Vapaus on valtaa toimia, muodostaa omia mielipiteitä ja olla osa yhteisöä.
Hän puhuu kiinnostavasti ennakoimattomuuden rajatiloista, joihin meidän pitäisi pyrkiä. Ei nyökkäillä omalle heimolle vaan uskaltaa olla jotain mieltä, muuttaa narratiivia ja vaikuttaa tulevaisuuteen, joka rakentuu.
Lisää kirjasta aiemmassa blogikirjoituksessa, täällä.
Emily Brontë: No Coward Soul is Mine
”Had there been falsehood in my breast
no thorns had marred my road
This spirit had not lost its rest
These tears had never flowed.”
Emily Brontë on tunnettu kiihkeästä romaanistaan Humiseva harju (jonka lukemisesta on muuten ihan liian kauan aikaa). En ole aikaisemmin törmännyt hänen runoihinsa. Tässä nelisäkeisessä katkelmassa runoilija pysähtyy tässäkin maailmantilanteessa tärkeään aiheeseen: rehellisyyteen. Kuinka vilpitön sydän voi johtaa kiviseen tiehen, sydänsuruihin ja hankaluuksiin.
Toisaalta runo voi puhua rakkaudesta: sydänsurut ovat mahdollisia vain jos on rakastanut.
Toisaalta runoa voi tulkita laajemminkin. Valehteleminen, mukautuminen ”yleiseen mielipiteeseen” tai päätösten tekeminen ilman selkeää arvopohjaa (oli sitten yksilö, yritys tai yhteiskunta) voi tehdä matkasta hetkellisesti helpomman. Jos taas pysyy uskollisena sisäiselle totuudelleen, saa ehkä ”maksaa” siitä. Kysymys onkin siitä mihin ollaan menossa ja vaikutammeko siihen vai ajadummeko mukana.
Olisiko tämä runo puolustus rehellisyydelle ja arvoille maailmassa, jossa suoruutta ei aina palkita ja jossa mukautuminen on helpompaa kuin rohkeus?
Sävy ei ole katkera, pikemminkin melankolinen mutta ylpeä. Hankalampi polku ei aina ole väärä – päinvastoin. Ehkä tärkeintä on, ettei kulje helpointa reittiä, vaan sitä mikä tuntuu oikealta.
Pysyy omalla polulla.
Penguinin sarja on muuten todella kaunis kirjasarja, joka esittelee useita runoilijoita.
