Merete Mazzarella: Luottamisen taito (suom. Raija Rintamäki)
Aloitin eilen, kuten yleensä torstaisin päivän, heräämällä törkeän aikaisin ja lukemalla kirjaa. Eilen kirjaksi valikoitui Petri Tammisen uusin Sinua sinua (siitä myöhemmin lisää).
Lukemisen jälkeen koko päivä tuntui keveämmältä, herkemmältä, läsnäolevalta, onnellisemmalta. Kun aloitan päivän lukemalla (erityisesti fiktiota vaikka muukin käy), päivä tuntuu aukeavan uusiin ulottuvuuksiin. Kun sukellan aamusta muihin maailmoihin olen herkempi ympäristölle, muille ihmisille, omille tunteille, elämäkokemukselle. Elämä saa enemmän värejä, tuntuu vahvemmin merkitykselliseltä. Olo on kuin lapsena: päivä aukeaa kiinnostavampana, uutena.
Kirjaystäväni lukee parhaillaan Merete Mazzarellan Luottamisen taito -kirjaa ja hän lähetti muutaman kuvakaappauksen tekstistä liittyen lukeviin naisiin:
”Vaikuttaa siltä, että lukevaa naista on kautta aikojen pidetty provosoivana.”
Ajatuksesta tuli mieleen Percival Everettin kirja James, joka on uudelleentulkinta Mark Twainin klassikosta Huckleberry Finnin seikkailut, mutta tällä kertaa tarina kerrotaan Jimin, karkuteillä olevan orjan, näkökulmasta. Everett antaa Jimille oman äänen ja syventää hänen henkilöhahmoaan tavalla, jota alkuperäisteos ei tehnyt. Yksi tapa tehdä sitä on se, että James lukee. Hän lukee salaa, sillä lukeva orja on uhka.
Lukeminen laajentaa horisonttia, avaa uusia mahdollisia näkymiä, vie pidemmälle kuin omien kokemusten kautta voi päästä. Se avaa kuvittelun kautta uusia polkuja. Se voi olla sortajalle vaarallistakin.
Lukeva ihminen on läsnä ja silti poissa. Lukeva ihminen on maailmassa, johon katsojalla ei ole pääsyä. Fyysisesti ollaan samassa paikassa, mutta lukeva voi olla toisella puolella maailmaa, keskellä intohimoista seksiaktia tai kaukana toisella galaksilla. Hän voi näyttää entiseltään, mutta on ehkä ottanut rikostutkijan, 1800-luvun dandy-miehen tai koiran persoonan. Hän voi olla intohimossaan kieriskelevä Anna Karenina 1800-luvun Pietarissa, etsivä Maigret Pariisin kaduilla tai osana viisikkoa Kirrin-saarella. Vain istuessaan rauhallisesti nojatuolissa kirja sylissä.
Muutama vuosi sitten kirjamessuilla järjestimme Proust-piirille osaston, jossa luettiin Proustin teosta Kadonnutta aikaa etsimässä. Osastolla oli kaksi nojatuolia, nojatuoleissa ihmiset lukivat itsekseen hiljaa, aikaa oli 15 minuuttia. Moni kertoi, että kokemus oli järisyttävä. Keskellä messukaaosta ja kakofoniaa, syventyminen lukemiseen tuntui mahdottomalta. Sitä tankkasi kirjaimia ja lauseita kunnes vihdoin luiskahti rivien väliin ja pääsi kiinni tarinaan. Kun kello soi lukemisen loppumisen merkiksi tuntui kuin heräisi unesta. Vaati vähän aikaa, että aivot tunnistivat ihmiset, Messukeskuksen, oman itsen. Kuin olisi ottanut virkistävät päiväunet.
Kirjailija Anja Snellman kiinnitti huomiota lukijoihin myös katsojana: Lukeva ihminen on kaunis näky. Näyssä on ulkoapäinkin jotain rauhoittavaa.
Merete Mazzarella kirjoittaa lukevista naisista kirjassa Luopumisen taito näin:
”Intohimoisesta – ja kehollisesta – lukemisesta:
Olen vuosien varrella kerännyt kuvia lukevista naisista, enimmäkseen jäljennöksiä muotokuvista. Naiset ovat useimmiten nuoria ja kauniita, he ovat jalosukuisia tai vähintään vankasti porvarillisia. Monet ovat hyvin pukeutuneita, jotkut esiintyvät puolipukeissa. He istuvat lehtimajassa hellehattu päässä, päivänvarjon alla tai pienen ompelupöydän ääressä, jolle ovat sysänneet syrjään käsityönsä. He loikovat nurmikolla tai seslongilla, ja vieressä heilä voi olla jokin seuraeläin, kupillinen höyryävää teetä tai konvehtikulho. Yhteistä melkein kaikille on, että he eivät katso taiteilijaan vaan alas kirjaan, joka on heidän käsissään tai sylissään tai pöydällä heidän edessään.
Vaikuttaa siltä, että lukevaa naista on kautta aikojen pidetty provosoivana. Hän keskittyy johonkin muuhun kuin perinteisiin naisten töihin, joita ovat olleet miehestä ja lapsista huolehtiminen ja talouden hoitaminen – tai ainakin taloudenhoidon valvominen. Nainen on uppoutunut omaan maailmaansa, jota mies ei enää pääsekään tarkkailemaan, ja kun nainen ei kohtaa miehen katsetta eikä ehkä edes kuuntele häntä, mies oivaltaa myös, että naisella on kirjaimellisesti oma pää toiveineen ja haluineen, joita mies ei voi hallita. Vielä pahempaa on tietenkin, jos nainen vetäytyy lukemaan omaan rauhaansa. Onko kylvetty kapinan tai vähintään uhman siemeniä, kysyy mies joka näkee naisen lukevan. Haaveileeko tämä aivan toisenlaisesta elämästä aivan toisen miehen kanssa?”
Lukevat, provokatiiviset naiset.
Ärsyttää, että en ole keksinyt kerätä kuvia lukevista naisista, toki ehdin vielä, mutta eikö se ole matkimista? Ihailen myös kirjailija Eppu Nuotiota, joka Instagramin mukaan kerää patsaita lukevista naisista. Tyydyn itse toistaiseksi vain olemaan lukeva, provokatiivinen nainen.
Mazzarella on lempikirjailijoitani ja kaivoin kirjan hyllystä katsoakseni, mitä kohtia olen itse kirjasta merkinnyt.
”Lukemastaan on hyvä päästä keskustelemaan muiden kanssa, ja erityisen antoisaa on kuulla, että toisilla voi olla aivan erilaisia näkökulmia, mutta kirjallisuus on vallatonta ja sellaisena pysyy, sitä ei voi naulita paikoilleen.”
Tämä sitaatti merkitsee juuri nyt paljon. Woolf-lukupiiri sai juuri yhdessä luettua Jaakobin huoneen ja siirtyy seuraavaksi Mrs Dallowayhin. Lukukokemuksen jakaminen tuo syvyyttä kirjaan ja sen sanomaan, puhumattakaan iloa yhteisestä jakamisesta. Lukemisen ei tarvitse olla yksinäistä.
Rakkaudesta Mazzarella osaa aina puhua hienosti, ilman vaaleanpunaista, kiusaannuttavaa höttöä ja silti lämpimästi ja tunteella.
”Vaikka ihmistä voikin koettaa luonnehtia luettelemalla joitakin ominaisuuksia esimerkiksi sellaiselle, joka ei ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä, en ole koskaan uskonut, että ihmistä rakastetaan hänen ominaisuuksiensa vuoksi, vaan olen uskonut – ollut varma siitä – että ihmistä rakastetaan kokonaisuudessaan.”
”Juuri rakkaus tekee rakastetusta kauniin, juuri suhteen valossa nähdään tietyt piirteet rakastettavina, tyypillisinä tai ärsyttävinä, ja koko kysymys siitä millainen toinen on, herää itse suhteen kautta.”
Mazzarella siteeraa myös Fredrik Svenaeusta:
”Joka aamu kun heräät, herää myös ympäröivä maailma eloon tunteittesi välityksellä.” Väitän, että kun sitä maailmaa rikastaa fiktiolla, se herää vielä väkevämmin.
Kaunis ja hieno kirja.
Matt Haig: Life Impossible (suomeksi Mahdoton elämä, suomentajana Sarianna Silvonen)
Matt Haig on monella tavalla kiinnostava hahmo. Syvällisesti ajatteleva ja tunteva kirjailija, joka ei kaihda puhua mielenterveydestä, haasteista löytää elämään merkitystä ja rauhaa. Haig on aktiivinen somessa vaikka muutama vuosi sitten päätti poistua kokonaan. Hän kipuilee ääneen sosiaalisuuden tarpeen ja toisaalta somen mielelle kielteisten houkutusten välimaastossa ja sanoittaa kiirastulta, jossa itsekukin elämme.
Haig ei puhu onnellisuudesta vaan tuntuu etsivän jotain syvempää, elämän tarkoitusta, merkityksellisen elämän salaisuutta tai vain syitä pysytellä hengissä, kuten saman nimisessä kirjassaan. Haig on useampaan kertaan todennut, että on ihme, että hän on enää elossa. Elämässä on ollut synkkiä vaiheita, niin pahoja, että elämä on tuntunut sietämättömältä.
Ehkä juuri avoimuus tekee Haigista niin hienon kirjailijan.
“Indeed, the willingness to be confused, I now realise, is a prerequisite for a good life. Wanting things to be simple can become a kind of prison.”
Hänen uusin kirjansa, Mahdoton elämä, on juuri ilmestynyt suomeksi.
Sue Roe: Hidden Portraits: The Untold Stories of Six Women Who Loved Picasso
Mietin, miksi Sue Roe kuulostaa niin tutulta. Aivan! Woolf-lukupiirin takia. Roe on kirjoittanut Virginia Woolfin englanninkieliseen Jacob’s Room -kirjaan esipuheen. Hän on brittiläinen kirjailija, tutkija ja taidehistorioitsija, jolta on myös eilen ilmestynyt kirja Hidden Portraits: The Untold Stories of Six Women Who Loved Picasso.
En ole kirjaa vielä ehtinyt lukea, en edes saada käsiini, mutta Guardianista bongasin kirjan arvion. Yhteenvetona artikkelista voisi sanoa, että arvio on kriittinen ja osin kielteinen, vaikka ei täysin murskaava.
Kielteistä:
- Rachel Cooke toteaa arviossaan useaan otteeseen, että yksi naisista, Francois Gilot, olisi luultavasti inhonnut tätä kirjaa, koska se määrittelee naiset ainoastaan suhteessa Picassoon.
- Kirjaa luonnehditaan feministiseksi projektiksi, joka epäonnistuu: “as a feminist project, however well-intentioned, it misfires badly.”
- Kirjoitustyyliä kuvataan välillä jopa kliseiseksi: “a touch Mills & Boon” (viittaus halpaan romanttiseen kioskikirjallisuuteen).
- Muista naisista kuin Gilot’sta sanotaan suoraan: “about other of Picasso’s lovers there is, I’m afraid, somewhat less to be said.” Eli heidän tarinansa jäävät ohueksi.
Myönteistä:
- Kirjaa ei tyrmätä täysin: jos aihe on lukijalle uusi, se voi silti olla mielenkiintoinen.
- Kirjailijan yritys nostaa naisia esiin otetaan vakavasti, vaikka sen todetaan epäonnistuvan.
- Françoise Gilot’ta kehutaan selvästi ja hänen tarinansa nähdään kiinnostavimpana.
Kirja tarjoaa Cooken mukaan nopealukuisen katsauksen Picasson naisverkoston tarinoihin, mutta feministisenä projektina se ontuu. Gilot’n tarina on niin vahva ja itsenäinen, että se ansaitsisi kokonaan oman tilansa – ja hän itse ansaitsi tulla nähdyksi taiteilijana, ei museona mestarin vierellä.
Françoise Gilot oli älykäs ja kunnianhimoinen taiteilija, joka ei koskaan suostunut jäämään Picasson varjoon. Hän julkaisi vuonna 1964 muistelmateoksen Life with Picasso, josta tuli myyntimenestys – ja josta Picasso raivostui. Myöhemmin hän harvoin puhui Picassosta, ja keskittyi sen sijaan omaan taiteeseensa, jota on nähtävillä muun muassa New Yorkin MoMAssa ja Pariisin Pompidou-keskuksessa.
Molemmat kirjat kiinnostavat (Sue Roen ja Gilot’n oma). Saattaa olla kuitenkin, että lopputulokseksi jää Guardianin arvion lukeminen. Tässä kun on erinäisiä kirjoja pinossa odottamassa…
