”They talked as if they were speaking of people who were real, but not real in the way in which she felt herself to be real. It puzzled her; it made her feel that she was two different people at the same time; That she was living at two different times at the same moment. She was a little girl wearing a pink frock; and here she was in this room, now.”
Tämä oli kirja, jota ei hehkutettu etukäteen. Sanotaan, että kun Woolf antoi valmiin käsikirjoituksen miehelleen Leonard Woolfille luettavaksi tämä – tapansa mukaan – kehui sitä hänen siihen asti parhaakseen.
Woolf kirjoittaa päiväkirjassaan 5.11. 1936: ”The miracle is accomplished. L. put down the last sheet about 12 last night: & and could not speak. He was in tears. He says it is ’a most remarkable book – he likes it better than The Waves & has not a spark of doubt that it must be published.”
Myöhemmin, Virginian kuoltua Leonard kuitenkin myönsi, ettei pitänyt tätä mestariteoksena. Kirja jäi viimeiseksi Virginia Woolfin romaaniksi, jonka julkaisun hän itse näki. Sen ilmestyttyä siitä tuli Woolfin siihen asti myydyin teos.
Kirjoittaminen oli Woolfille tuskallinen ja pitkä prosessi.
Kaikesta huolimatta ja ehkä itsenikin vähän yllättäen, pidin tästä. Paljon.
Virginia Woolf selvästi pyrki tässä toistamaan Mrs Dallowayn rakenteen, siinä missä Mrs Dalloway, joka Woolfilla kulki pitkään työnimellä The Hours, kertoi yhdestä päivästä, tämä kertoi vuosista – kokonaisesta elämästä ja sen kaaresta. On pakko myöntää, että Woolf ei onnistunut luomaan samanlaista täyteläistä ja napakkaa kokonaisuutta, mutta kirjoitti silti kiinnostavan kirjan ihmisestä, elämästä ja sen kaaresta, ajasta ja sen kulumisesta, muistista, kukoistuksesta ja kuihtumisesta.
Kirja käsittelee Pargiterin perheen elämää 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on perheromaani ja -saaga, mutta samalla ajanjakson kuvaus, yhteiskunnallinen muutos vaikuttaa perheenjäseniin, tapoihin ja valtarakenteisiin. Jokainen luku keskittyy aina yhteen vuoteen, hetkeen. Luvut alkavat mielettömän hienoilla kuvauksilla luonnosta ja Lontoosta. Kirjan esipuheessa englantilainen kirjailija Susan Hill toteaakin, että tätä romaania voisi lukea romaanina Lontoosta.
”She is matchless at conjuring up the atmosphere of its streets and squares and terraces, at different times of the year, of the day and night, matchless at conveying the subtle differences between districts. The smells, sights, the feel of the life of London going about its business are vivid for us on almost every page.”
Yhteiskunnallisuus näkyy varmasti siksikin, että Woolf kirjoitti romaania rinnakkain Three Guineas -esseensä kanssa. Alun perin ne muodostivat yhden kokonaisuuden nimeltä The Pargiters, jossa esseemuoto ja fiktio lomittuivat. Myöhemmin hän jakoi ne kahdeksi teokseksi.
Ja kaiken yhteiskunnallisuudenkin keskellä Woolf tietysti puuhastelee ihmisen sisäisen elämän parissa. Kiinnostavinta on aina se ero mitä ihminen ajattelee siihen mitä hän sanoo tai kuinka hän toimii. Se ero mikä on ulkoisen minän ja sisäisen minän kesken. Sisäinen minä paljastaa ristiriitoja, tunne-elämän myrskyjä ja ahdistusta. Sisäinen elämä paljastaa sen kuinka näytelmälliseltä joskus ulkoinen elämä muodollisine tai sallittuine tapoineen vaikuttaa. Kiinnostavasti Woolf kuvaa sitä esimerkiksi hautajaisissa:
”None of us feel anything at all, she thought, we’re all pretending.”
Tuska on niin suuri, että hautajaiset ovat sen näyttelemistä – todellinen tuska on rumaa ja se piilotetaan.
Vuodet kuluvat, ihmiset muuttuvat – vai muuttuvatko – loppua kohden enemmän ja enemmän muistellaan.
”Old age must have endless avenues, stretching away and away down its darkness, she supposed, and now one door opened and then another.”
”What would the world be, he said to himself … without ’I’ in it?”
Ihminen sopeutuu niihin olosuhteisiin ja siihen aikaan, jota elää. Woolf kuvaa kiinnostavasti sitä jännitettä mikä vanhan ja uuden välillä tapahtuu. Vanhemmat muistelevat, nuoremmat kapinoivat. Perspektiivi elämään on erilainen.
”It was odd how soon one got used to cars without horses, he thought. They used to look ridiculous.”
”But how can one be ’happy’? she asked herself, in a world bursting with misery. On ever placard at every street corner was Death; or worse – tyranny, brutality; torture; the fall of civilisation; the end of freedom. We here, she thought, are only sheltering under a leaf, which will be destroyed. And the Eleanor says the world is better, because two people out of all those millions are ’happy’.”
Ihmiset ylläpitävät teatteria, esittävät jotain, eivät uskalla olla ihan aitoja.
”He can’t say what he wants to say; he’s afraid. They’re all afraid: afraid of being laughed at; afraid of giving themselves away.”
”We’re all afraid of each other, he thought; afraid of what? Of criticism; of laughter; of people who think differently…”
Woolf-vuoden aikana on ollut hämmästyttävää, kuinka hyvin lopulta Virginia Woolfin teokset kestävät aikaa. Vaikka tarinat ja pamfletit ovat kiinnittyneet tiukasti hänen omaan aikaansa ja ongelmiin, samalla ne tuntuvat olevan kiinnittyneinä tähän päivään, melkein 100 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Tekee mieli ajatella kuten Eleanor:
”Does everything then come over again a little differently? she thought.”
Kirjan henkilöt menevät helposti lukiessa vähän sekaisin, varsinkin jos lukemisessa on taukoja. Kuka oli Maggie, mikä tämän suhde oli Eleanoriin ja kuka oli Edward? Lopulta sillä ei ole kovin isoa merkitystä, sillä vaikka tämä oli kirja perheestä, tämä on ensisijaisesti kirja ihmisestä ja tämän sisäisestä maailmasta ja suhteesta muihin. Ihmiselle – ihan kaikkina aikoina – tyypillisestä kipuilusta elämän tarkoituksen, oman tehtävän ja merkityksen keskellä. Kun on tämä yksi ainutlaatuinen elämä, mitä hemmettiä tällä nyt sitten pitäisi tehdä, että se menisi ”oikein”.
”There must be another life, she thought, sinking back into her chair, exasperated. Not in dreams; but here and now, in this room, with living people. She felt as if she were standing on the edge of precipice with her hair blown back; she was about to grasp something that just evaded her. There must be another life, here and now, she repeated. This is too short, too broken. We know nothing, even about ourselves. We’re only just beginning, she thought, to understand, here and ther.”
Lukiessani The Years kirjaa törmäsin jonkun paheksuvaan instapostaukseen siitä, kuinka moni lukija ylipäänsä hyppää luontokuvausten yli romaania lukiessaan. En osaa sitä paheksua, moni luontokuvaus on rikollisen kliseinen, ehkä sen taki mieluusti hyppiikin niiden yli. Luontoa ja sen kokemista on myös yllättävän vaikea kuvata sortumatta kliseisiin – se on niin suuri, kehollinen ja kokonaisvaltainen kokemus. Woolf ei pyri räjäyttämään tajuntaa luontokuvauksilla ja ehkä juuri siksi onnistuu siinä valtavan hyvin. Lukujen aluissa olevat kuvaukset ovat sellaisia, että niihin oikein pysähtyy. Luonnon/sään/kaupungin olemuksen sanoittaminen on omaperäistä ja kaunista. Jo pelkästään näiden takia kirja on herkullinen ja lukemisen arvoinen.
”The autumn wind blew over England. It twitched the leaves off the trees, and down they fluttered, spotted red and yellow, or sent them floating, flaunting in wide curves before they settled. In towns coming in gusts round the corners, the wind blew here a hat off; there lifted a veil high above a woman’s head.”
”The sun was rising. Very slowly it came up over the horizon shaking out light. But the sky was so vast, so cloudless, that to fill it with light took time. very gradually the clouds turned blue; leaves on forest trees sparkled; down below a flower shone; eyes of beasts – tigers, monkeys, birds – sparkled. Slowly the world emerged from darkness.”
”It was January. Snow was falling; snow had fallen all day. The sky spread like a grey goose’s wing from which feathers were falling all over England. The sky was nothing but a flurry of falling flakes. Lanes were levelled; hollows filled; the snow clogged the streams; obscured windows, and lay wedged against doors. There was a faint murmur in the air, a slight crepitation, as if air itself were turning to snow; otherwise all was silent, save when a sheep coughed , snow flopped from a branch, or slipped in an avalanche down some roof in London.”
Woolf kirjoittaa päiväkirjoissaan siitä kuinka jo pienestä tytöstä asti näki silmiensä edessä ”näytelmiä”. Hän pohtii kuinka tämä teki hänestä kirjailijan: oli pakko kirjoittaa nämä ”näytelmät” esiin. Vuodet-kirja on täynnä tällaisia ”kohtauksia”, koko kirja on oikeastaan jaettavissa joko kohtauksiin, joita ihmiset tai luonto esittää ja ihmisen sisällä myllertävään omaan todellisuuteen, johon ilman Woolfia ei olisi pääsyä.
”It was like a scene in a play. She observed quite dispassionately that the raindrops were still falling. One sliding met another and together in one drop they rolled to the bottom of the window-pane.”
