Oma huone on oikeastaan Woolfin kirjoista se, josta olen pitänyt vähiten. Ei siksi, etteikö se olisi vaikuttava puheenvuoro monesta näkökulmasta. Vaan siksi, että rakastan Woolfia erityisesti tämän fiktiosta. Oma huone on kuitenkin tekstillisesti ihan aitoa polveilevaa Woolfia eikä siis kovin helppolukuinen.
Suurin osa ihmisistä todennäköisesti kuitenkin tuntee Virginia Woolfin kirjasta Oma huone. Woolfin Room of One’s Own (1929) on ehkä tunnetuin kirjallinen puheenvuoro siitä, miksi tasa-arvosta täytyy puhua täsmällisesti. Se on feministinen klassikko, mutta ennen kaikkea se on ajattelun avausta. Ei vain naisille, vaan kaikille, jotka kaipaavat tilaa ajatella, ”lupaa” kirjoittaa ja luoda.
Saattaapa olla, että iso osa niistä, jotka pitävät Oma huone -kirjaa mestarillisena tai lempikirjanaan Woolfin tuotannosta, ei ole lukenut muita Woolfin kirjoja. Moni ei ehkä ole lukenut tätäkään ja silti ”oma huone” on käsitteenä tuttu. Tämän kirjan kautta Woolfista (ja oman huoneen ajatuksesta) on tullut ilmiö. Nainen, joka pohtii naisen asemaa ja roolia, taiteen tekemisen edellytyksiä ja vapautta. Woolf päätyy kirjassaan siihen, että voidakseen toteuttaa itseään nainen tarvitsee omaa tilaa (oma huone) ja omaa rahaa (Woolf ei tee tässä eroa perityn ja ansaitun rahan välille, pääasia on, että itsensä toteuttaminen ei ole kiinni siitä, onko se monetisoitavissa).
Oma huone voi itse asiassa olla syy, miksi Woolf on edelleen kirjallisesti hengissä. Kuoltuaan, toisen maailmansodan jälkeen, Woolf ei ollut mikään erityinen nimi. Ilmeisesti vasta 70-luvun feministit nostivat Woolfin esille ja sekin saattoi liittyä enemmän vuonna 1962 tehtyyn elokuvaan Kuka pelkää Virginia Woolfia, jonka nimi teki Woolfista tutun nimen. Ei välttämättä niin, että kukaan sen seurauksena erityisesti luki enemmän Wolfin kirjoja, mutta käsitteenä, no, nykyään sanottaisiin brändinä.
Vaikka Woolf ilmeisesti vierasti lokerointia, näin ollen myös feminismin lokeroa, tästä tuli naisasian ikoni.
Oma huone on siitä erilainen teos, että toisin kuin muut tämän kirjat, se ei pyöri tunteiden ympärillä vaan keskittyy sen sijaan vahvaan argumenttiin tai väitteeseen, jota perustelee monesta näkökulmasta. Quentin Bell toteaa kirjassaan, että tässä kirjassa voi kuulla Virginian puhuvan, kun romaaneissaan hän ajattelee.
”But, you may say, we asked you to speak about women and fiction – what has that got to do with a room of one’s own?” aloittaa Woolf kirjan Oma huone.
Woolfin vastaus on hiljalleen ja polveilevasti rakentuva ajattelun matka.
”The river reflected whatever it chose of sky and bridge and burning tree … There one might have sat the clock round lost in thought. Thought – to call it by a prouder name than it deserved – had let its line down into the stream. It swayed, minute after minute, hither and thither among the reflections and the weeds, letting the water lift it and sink it, until – you know the little tug – the sudden conglomeration of an idea at the end of one’s line: and then the cautious hauling of it in, and the careful laying of it out? Alas, laid on the grass how small, how insignificant this thought of mine looked; the sort of fish that a good fisherman puts back into the water so that it may grow fatter and be one day worth cooking and eating. I will not trouble you with that thought now, though if you look carefully you may find it for yourselves in the course of what I am going to say.”
Woolf lähtee seuraamaan ajatustaan Oxbridgen kuvitteelliselle kampukselle, jossa naispuolinen kertoja harhailee ja törmää sääntöihin: nurmikolle ei saa astua, kirjastoon ei pääse ilman miesseuraa. Nainen ei saa olla yksin, ei edes ajatuksissaan.
”Literature is open to everybody. I refuse to allow you, Beadle though you are, to turn me off the grass. Lock up your libraries if you like; but there is no gate, no lock, no bolt that you can set upon the freedom of my mind.”
Room of One’s Own ei ole pelkkä historiateos naisten asemasta kirjallisuudessa, vaan runollinen, ironinen ja syväluotaava tutkielma siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen ja kirjoittaja maailmassa, jossa sinua ei ole otettu mukaan lähtöviivalle.
”Life for both sexes … is arduous, difficult, a perpetual struggle. It calls for gigantic courage and strength. … Without self-confidence we are as babes in the cradle.”
Woolf osoittaa, kuinka patriarkaatti ei tarvitse pelkästään etuoikeuksia – se tarvitsee myös keinon pitää toiset alempana. Miehen ylemmyyden tunne ruokkii valtaa.
”Hence the enormous importance to a patriarch … of feeling that great numbers of people, half the human race indeed, are by nature inferior to himself.”
Kirja on woolfmaisen satiirinen samalla kun se on intohimoisen herkkä. Elämä on ankaraa ja vaikeaa, jatkuvaa taistelua ja se vaatii luottamusta itseensä, ”koska me olemme kuvitelmistamme riippuvaisia olentoja”. Ihminen elää suhteessa toisiin ja muokkaa omaa kuvaansa herkästi sosiaalisessa kontekstissa. Ylemmyydentunto on usein oman itsetunnon heikkoutta.
Woolf ei syyttele – hän ehdottaa mahdollisuuksia. Nainen tarvitsee omaa rahaa ja oman huoneen – tilaa ja turvaa ajatella vapaasti, kirjoittaa omalla tavallaan. Ja kun nämä ehdot täyttyvät, hän uskoi, että nainen on vähintään yhtä kykenevä, voimakas ja luova kuin mies.
”For masterpieces are not single and solitary births; they are the outcome of many years of thinking in common.”
Woolf ei halua, että naiskirjoittaja jäljittelee miehiä – hän haluaa uudenlaista kirjallisuutta, uudenlaista ääntä, oman rytmin. Naisten ei pidä olla pelokkaita vaan tuoda rohkeasti omat aiheet ja tyylin kirjallisuuden pöytään.
”This tersness, this shortwindedness, might mean that she was afraid of something; afraid of being called ’sentimental’ perhaps; or she remembers that women’s writing has been called flowery and so provides a superfluity of thorns; but until I have read the scene with some care, I cannot be sure whether she is being herself or someone else.”
Woolfin näkökulma ei typisty vain taiteen tekemisen (tai ylipäänsä sen panoksen, jonka nainen maailmaan tuo) edellytyksiin vaan itse taiteen sisältöön. Paitsi oma huone ja oma raha, tärkeää on myös oma tapa. Mitä nainen tuo kirjallisuuteen ja/tai maailmaan. Hän pohtii, miksi naiset eivät uskalla kirjoittaa naisen kokemusäänellä? Miksi pyrkiä apinoimaan miehiä? Miksi sotatanteretta pidetään relevantimpana näyttämönä kirjallisuudessa kuin vaikkapa kotia? Miksi ajatuksia pidetään tunteita tärkeämpinä?
Kirjallisuus kokonaisuutena on vajavaista, jos se on pelkkiä pompöösejä elämäkertoja, sotakuvauksia tai traagisia maailman tapahtumia. Virginia Woolf yritti ja yrittää innostaa kirjoittamaan erilaisia kirjoja, hyljeksimättä mitään aihetta liian pienenä tai irrelevanttina. Kirjallisuus kaipaa moniäänisyyttä, väriä, kirjoa, erilaisia kokemuksia ja näkökulmia, eri näyttämöitä. Vain se mahdollistaa jotain uutta, jotain hämmästyttävää.
”Therefore I would ask you to write all kinds of books, hesitating at no subject however trivial or however vast.”
Mikä on oman huoneen merkitys tänään?
Yhdysvalloissa naisten oikeus päättää omasta kehostaan on edelleen poliittisen kiistan ytimessä. Vuonna 2022 korkeimman oikeuden päätös kumota Roe v. Wade -ennakkopäätös poisti perustuslaillisen oikeuden aborttiin, ja tämän seurauksena useissa osavaltioissa abortti on nyt kielletty tai hyvin rajoitettu. Monelle naiselle tämä merkitsee käytännössä oman elämänhallinnan menettämistä. Oikeus omaan kehoon on yksi niistä perusedellytyksistä, joiden päälle oma huone rakentuu – ilman sitä, ei ole yksityisyyttä, vapautta eikä tulevaisuutta, jonka voisi suunnitella itse.
Afganistanissa tytöt ja naiset on suljettu pois kouluista, yliopistoista, työelämästä ja julkisesta tilasta. Amnesty Internationalin mukaan naisten syrjintä on järjestelmällistä ja väkivaltaista. Naisilta on evätty oikeus opiskella, tehdä töitä, liikkua vapaasti ilman miespuolista saattajaa – oikeus omaan huoneeseen on kielletty, usein kirjaimellisesti. Kyse ei ole vain tilasta, vaan mahdollisuudesta unelmoida, luoda, olla olemassa omana itsenään.
Ja samaan aikaan meillä on vaara turtua. Vetäydymme helposti oman kodin hiljaiseen koloon, annamme mukavuuden peittää näkyvyytemme siihen, mitä muilla ei ole. Ehkä oma huone on muuttunut joskus pakopaikaksi, turvapaikaksi, jossa on hyvä olla – mutta jossa ajatukset lakkaavat liikkumasta. Ehkä Woolf ei moittisi meitä? Ehkä Woolf kuitenkin toivoisi, että muistaisimme oman huoneen alkuperäisen tarkoituksen: se on tila, jossa ajatellaan rohkeasti, ei pelokkaasti. Tila, josta käsin nähdään toiset ja toimitaan yhdessä.
Oma huone ei ole ylellisyyttä. Se voi olla myös velvoite, vaatimut.
Woolfin Oma huone pohjautuu kahteen luentoon, jotka hän piti lokakuussa 1928 Cambridgen yliopistossa, Newnham Collegen ja Girton Collegen naisopiskelijoille. Luentosarjan otsikko oli yksinkertainen – Women and Fiction – mutta Woolf käytti tilaisuuden hyväkseen muuttaakseen keskustelun suunnan. Hän ei ainoastaan tarkastellut, miten naisia on kuvattu kirjallisuudessa tai millaista fiktiota naiset ovat kirjoittaneet, vaan kysyi, miksi niin monet naiset historian saatossa ovat jääneet vaille mahdollisuutta kirjoittaa lainkaan.
Päiväkirjassaan 27 marraskuuta vuonna 1928 hän kirjoittaa:
”I am back from speaking at Girton. … Starved but valiant young women – that’s my impression. Intelligent eager, poor; & destined to become schoolmistress in shoals. I blandly told them to drink wine & have a room of their own.”
Näistä luennoista muotoutui tämä esseemuotoinen teos Oma huone, jossa Woolf yhdistää tarinallisen esseen, historialliset havainnot ja filosofiset kysymykset kirkkaaksi teesiksi, joka elää edelleen.
Oma huone on Woolf-piirin heinäkuun kirja, josta keskustelemme 25.7.
