Joanne Harris: Vianne
”The world is a garden, not a mine. We tend it so that we can grow.”
Joanne Harris on mielettömän taitava rakentamaan runsaan ja aistikkaan maailman, johon lukija uppoutuu; tuoksuja, makuja, tuntemuksia kuorrutettuna ripauksella magiikkaa, , mutta ei liikaa, ettei keskivertolukija kiusaannu.
”Magic, I have learnt, is as simple or as complicated as you make it. We all long for the power to change our world, our lives, and sometimes even ourselves, which is why transformation plays such a part in stories of magic.”
Aika moni tuntee Harrisin vuosituhannen alun kirjasta (tai ehkä vielä vahvemmin elokuvasta) Pieni suklaapuoti (elokuvassa aina yhtä ihana Juliette Binoche). Vianne on tavallaan jatkoa tälle kirjalle. Tai oikeastaan, Vianne vie lukijan alkuun, aikaan, jolloin Vianne (Sylviane) on nuori ja Anouk on vasta kasvamassa Viannen vatsassa.
Marseillen kujilla ja satamakortteleissa, bistrossa ja suklaapuodissa Vianne etsii paikkaansa ja identiteettiään maailmassa, surun, muistin, salaisuuksien ja maagisen intuition johdattamana. Mukana on monia elementtejä Pieni suklaapuoti -kirjasta, kuten tuuli, joka kääntyy ja pakottaa lähtemään – vai pakottaako?
”I do not expect the wind to be something he has ever thought about. Some of us are barnacles, made from birth to cling to the rocks of faith, or fear or family. And some of us are thistledown, lighter than the air we breathe – until, perhaps, a thunderstorm drives us into the gutter.”
Pakko myöntää, että lukiessa tuli välillä olo, että kirja on hieman ”ontto”, tarpeeton, kevyt. Maailmassa on isoja ongelmia, joita kaikkia ei voi ratkaista suklaajuomalla, johon on laitettu juuri sitä maustetta, jota ihminen tarvitsee avautuakseen, pehmetäkseen, muistaakseen, rakastaakseen. Lopulta kuitenkin ajattelen, että ehkä tämä on juuri sitä mitä juuri nyt tarvitaan: pehmeämpää, yhteisöllistä, sen muistamista, että on parempi laittaa jotain hyvää kiertämään vaikka se tuntuisi kuinka pieneltä kuin lamaantua instaa skrollaamaan (ja kyllä, puhun omasta kokemuksesta juuri tänään…)
”I like this tradition. It’s hopeful, somehow. A dream of something better. On Christmas Eve, the shoots will be there to remind us that nothing starts fully formed, and that with love and hard work, we can grow. I think of the rose in Khamaseen’s garden, Vianne, the rose that has my name. I too can grow. With hard work, and love, I can grow and flourish.”
Vianne on myös ja ennen kaikkea tarina muutoksesta. Henkilökohtaisesta identiteetin rakentamisesta, valinnoista. Ja toisaalta muistutus siitä, että ihan kaikki ei ole omissa käsissä, tuulellakin on osuutta asiaan. Silti voi valita lempeyden kovuuden sijaan.
Itsehän pidin kirjasta juuri siksi, että se ei kaihda muutoksen kyytiin lähtemistä vaan suorastaan kannustaa siihen.
”Change is life, and life is good, however much pain it may bring us.”
Emily Henry: Book Lovers
Jossain vaiheessa meillä oli mieheni kanssa tapana lukea toisillemme iltaisin ääneen kirjaa. Romanttista? No ainakin teoriassa, kunnes toinen kakeltelee, on liian hidas tai kun toinen nukahtaa kun toinen lukee…) Olemme siirtyneet äänikirjoihin. Äänikirjan lukija ei ota sitä niin henkilökohtaisesti, jos toinen nukahtaa ja ammattilaisen äänityö takaa täydellisen kuuntelukokemuksen.
Tällä hetkellä loppusuoralla on Emily Henryn kirja Book Lovers. Ja ei, vaikka ehkä luuletkin, se ei ole minun valintani. Mieheni on romanttisten komedioiden suuri ystävä ja hankki meille Book Loversin ystävänpäivälahjaksi.
Kirja alkaa lupaavasti sillä toinen päähenkilöistä, Nora, on kokenut kliseisimmän rakkausgenrekohtalon: mies on jättänyt hänet New Yorkiin ja muuttanut maaseudulle jonkun paikallisen omenatarha- tms perheyrityksen perijättären luokse hidastaakseen elämänrytmiään ja kiinnittyäkseen johonkin todelliseen ja oleelliseen elämässä. Kirjallisuusagenttina toimiva työnarkomaani Nora Stephens on jäänyt kaupunkiin ja tämän edustama kirjailija kirjoittaa romaania nimeltä Frigid, joka kertoo kaupunkilaisesta bisnesnaisesta, joka on todellinen peto…
Sisarensa Libbyn pyynnöstä Nora suostuu lähtemään kuukaudeksi Sunshine Falls -nimiseen pikkukaupunkiin, jossa kaikki ei kuitenkaan suju odotetusti. Vastassa on Charlie Lastra, kyyninen kirjailijatoimittaja, jonka Nora tuntee entuudestaan – eivätkä heidän kohtaamisensa ole aiemmin olleet erityisen sydämellisiä.
Kaksi kunnianhimoista ammattilaista yrittää löytää toisensa ja itsensä maailmassa, jossa rakkaus ei automaattisesti ratkaise kaikkea.
Kirjassa on aika paljon kiusallisiksikin muuttuvia lääppimiskohtauksia, joissa veri muuttuu elohopeaksi sun muuta, mutta pääosin se on vilkasta ja terävää dialogia ja tietty rakkaustarina, joka ei ole ihan niin kliseinen kuin voisi olla. Olen aikaisemmin lukenut Emily Henryn viimeisimmän teoksen Great Big Beautiful Life (jota Reese Witherspoon yllytti lukemaan, varmaan on ostanut elokuvaoikeudet…). Pidin siitä oikeastaan enemmän. Kirjassa oli kaksi rinnakkain kulkevaa tarinaa, joista se toinen tasapainotti vähän läähätystä ja lääppimistä : ) Siinä mielestäni myös henkilökohtainen kehitystarina oli ehkä vähän kiinnostavampi. Tai no, meillä on Book Loversia vielä muutama ilta kuunneltavana…
Virginia Woolf: Oma huone
Suurin osa ihmisistä todennäköisesti tuntee Virginia Woolfin kirjasta Oma huone. Woolfin Room of One’s Own (1929) on ehkä tunnetuin kirjallinen puheenvuoro siitä, miksi tasa-arvosta täytyy puhua täsmällisesti. Se on feministinen klassikko, mutta ennen kaikkea se on ajattelun avausta. Ei vain naisille, vaan kaikille, jotka kaipaavat tilaa ajatella, ”lupaa” kirjoittaa ja luoda.
