Ensimmäisellä illallisella käymme jokaisen kohdalla läpi, miksi kukin on tullut kirjoitusretriittiin. Olemme vielä outoja toisillemme, silti jaamme yllättävän intiimejä asioita itsestämme. Kirjoittamisesta puhuminen on ehkä vähän sellaista. Kirjoittaminen on oman itse todeksi tekemistä, omien elämänkokemusten esille asettamista, jotta niitä voi ymmärtää. Niin itse kuin muutkin.
Kerron itse tulleeni siksi, että moottorini yskii, tarvitsen kirjoittamiseen nyt käynnistysapua.
Olemme Ranskan maaseudulla Fauroux’ssa, The Happy Hamletin kirjoitusretriitillä, jota emännöi kirjailija Katja Kallio.
On pakko myöntää, että tulin retriitille ilman mitään odotuksia. Oikeastaan heti ensimmäisenä iltana koko retriitti tuntuu turhalta hemmottelulta, jota en ansaitse. Kirjoittaminen tapahtuu kun kirjoittaa, ei retriiteillä. Olo on syyllinenkin; turhamainen minä, keskittymässä itseeni. Toisaalta odotukset myös itse kirjoittamisen opettamista kohtaan ovat vähäiset. En oikein usko, että toinen voi sinänsä opettaa toista kirjoittamaan kirjaa. Kuten ystäväni kirjailija Hannu Mäkelä usein sanoo; oma ääni on löydettävä itse. Uskon silti, että toinen voi madaltaa kirjoittamisen esteitä, antaa näkökulmia ja apuvälineitä vaikeiden paikkojen ylittämiseen ja kokenut kirjoittaja voi auttaa pysähtymään johonkin, ehkä myös löytääkseen sen oman äänen. Kirjoittaminen on myös aika yksinäistä puuhaa. On lohdullista jakaa yhteistä energiaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka painiskelevat saman yksinäisen puuhan kanssa.
Sekin on sanottava, että tänä päivänä kun erityisesti sosiaalinen media puskee meitä etsimään toisistamme enemmän eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä, on huojentavaa Ranskan maaseudulla taas huomata, että kovin erilaisissakin ihmisissä on enemmän yhteistä kuin voisi luullakaan. Tarvitaan luottamuksellinen tila ja ilmapiiri, jotta sen yhteisen voi luoda ja löytää.
Sellainen löytyi Katja Kallion viisaassa ohjauksessa.
Ja löytyi jotain muutakin.
Kirjoittajan mielentila
Kaikki sitoumuksellinen vie paljon aikaa, toteaa Katja Kallio heti aluksi. Lyön vetoa, että aika moni ajattelee kirjoittavansa sen menestysromaaninsa, kunhan vain löytäisi aikaa siihen. Totuus taitaa silti olla, että aika ei sinänsä ole romaanin tai yleensä kirjoittamisen este. Märta Tikkanen kertoi kirjoittaneensa teoksiaan ruuhkavuosien aikana erilaisissa väleissä, paperilapuille, jos ei muuta sattunut olemaan käsillä.
Elämisen kokemus tapahtuu ajassa, se kuinka siinä havaitsee asioita tai kuinka sen ajan käyttää luo elämän todellisuuden. Ennemmin kuin odottaa otollista aikaa, kannattaa varata aika säännöllisesti kirjoittamiselle. Mikä vuorokauden aika siis on otollisin kirjoittamiselle? Pyhitä se.
Tärkeintä olisi pitää yllä kirjoittamisen mielentilaa. Siihen sisältyy kaksi asiaa: havainnointi ja mielikuvittelu ja toisaalta varsinainen kirjoittaminen. Ilman toista ei ole toista.
Pidätkö kirjoittamisen tilaa yllä?
Totuudellinen kertoja
Huomaan itse pohtivani usein kirjoittaessani (tätäkin), että onko tämä nyt niin tärkeää? Isossa mittakaavassa kai kaikki on jo aiheesta kuin aiheesta sanottu, sisältöä on maailmassa jo liikaakin. Mitä järkeä koko kirjoittamisessa edes on? Ehkä pitäisi tehdä jotain järkevämpää, tuottavampaa tai hyödyllisempää? Eikö kaikki kirjat ole lopulta jo kirjoitettu? Mitä uutta enää voisin ilmaista, mitä ei jo olisi ilmaistu?
Kukaan ei voi kirjoittaa juuri sinun kirjaasi, toteaa Kallio. Se kuitenkin edellyttää sitä, että käytät totuudellista kertojaa: miltä asia on oikeasti tuntunut tai tuntuu. Sievistely ja kaunistelu tuottavat lukijalle harvoin samaistuttavia kokemuksia. Yksityiskohtia ei kannata välttää, niiden kautta kerromme usein enemmän kuin kuvittelemme. Kallio kertoo taitavasti itse yksityiskohtaisia kohtauksia elämästään, joilla konkreettisesti kertoo meille myös itsestään jotain ainutlaatuista. Totuudellista.
Miltä elämä tuntuu?
Väärä vastaanottaja vaanii
Kallio väittää, että jokaisella kirjoittajalla on joku sisäinen vastaanottaja, lukija, jolle tämä kirjoittaa. Sellainen on olemassa tiesi siitä tai ei. Eräänlainen ideaalilukija, joku, jolle haluaa kertoa, selittää, jonka kanssa haluaa käydä aiheesta vuoropuhelua. Myös itse voi olla oma vastaanottajansa. Joskus tämä sisäinen vastaanottaja on ns. väärä vastaanottaja. Joskus haluaa tehdä johonkin vaikutuksen tai olla ärsyttämättä jotain tai muutoin kirjoittamisella on agenda, joka estää totuudellisen kertomisen. Väärä vastaanottaja vaanii ja asettaa esteitä kirjoittamiselle, erityisesti rehelliselle sellaiselle. Se kenelle kirjoittaa vaikuttaa siihen millainen kirjasta tulee: se määrittää miten ja mitä kerrotaan.
Siksi kannattaa olla tarkkaavainen, ettei anna väärän vastaanottajan tulla häiritsemään omaa luovaa prosessia. Ei kannata kirjoittaa väheksyvästi itseään kohtaan suhtautuvalle vastaanottajalle. Se estää muita näkemästä sinua.
Väärä vastaanottaja pienentää jo etukäteen kokemustasi ja näkemystäsi. Mikään ajatus, tunne tai aihe ei ole liian vähäpätöinen kirjoitettavaksi ja käsiteltäväksi. Kirjoittaja luo siihen merkityksen. Jos se on ollut itselle merkityksellinen, se on merkityksellinen.
Kenelle kirjoitat?
Ei ole pakko aloittaa alusta
En tiedä muista, mutta ainakin itselleni aloittaminen on vaikeaa. Mielessä saattaa lymyillä se ”täydellinen kirja” aiheesta, mutta miten aloittaa? Asian voi ratkaista vaikkapa niin, että kirjoittaa esipuhetta kymmeniä kertoja tai hioo ensimmäisiä lauseita pari viikkoa. Kumpaakin olen kokeillut. Moni taas ei aloita kirjoittamista koskaan juuri siitä syystä, että ei oikein tiedä mistä aloittaa. Yleensä ehkä ei kannata aloittaa alusta. Siinä on liikaa paineita ja kirja syntyy kokemukseni mukaan todella harvoin loogisesti alusta loppuun yhdeltä istumalta. Ja voi käydä niinkin, että vaikka kirjan alku tuntuu hyvältä, myöhemmin käy ilmi, ettei se olekaan sen alku.
Itselleni kirjoittamisessa ehkä suurin yllätys (ja samalla helpotus) on ollut se, että iso osa sitä liittyy järjestelemiseen. Kirjan kirjoittamista voisikin lähestyä kuten elokuvan tai tv-sarjan tekemistä. Kohtauksia filmataan irrallaan toisistaan. Myöhemmin niistä sitten kasataan kokonainen elokuva.
Voi aloittaa vaikka yksinkertaisimmin siitä mikä kiinnostaa. Jokin tapahtuma, jonka kirjoittaa muistiin saattaa muodostaa keskeisen kohtauksen tulevassa kirjassa.
Paikka voi olla alku. Missä kirja tapahtuu, millainen paikka on, miten siellä ollaan. Havainnointikyky on kirjailijan oleellisimpia ominaisuuksia. Sisäinen ja ulkoinen havainnointikyky – miltä tuntuu ja miltä näyttää. Tämä luo (tarinan) todellisuuden. Kaikki asiat ovat meille merkityksellisiä, niihin pitää vain osata pysähtyä, jotta voi huomata miten ja miksi.
Esine voi olla alku. Elämä on sidoksissa esineisiin, konkreettisten asioiden kautta pääsee kiinni epämääräisyyteen.
Myös aikamuodon valinta voi olla alku. Preesensissä jännite on tässä hetkessä, imperfektissä taas on lupaus, odotus jostain jännittävästä tai merkittävästä asiasta tai hetkestä. Tapahtuuko tarina tässä hetkessä vai onko se jo tapahtunut?
Ei ole pakko aloittaa alusta.
Laskuvarjon kanssa on parempi hypätä
Kun homma on saatu alkuun, kaikki hyvin? Yleensä ei. Itse asiassa kirjoittamisen luovaan työhön liittyy usein sama aloittamisen tuska jokaisella kirjoittamisen kerralla. Itselläni esimerkiksi joka ikinen aamu. Edellisenä päivänä kirjoittaminen saattoi sujua kuin itsestään ja sitä jo ehti ajatella, että huomenna tämä lähtee helposti liikkeelle. Ei lähde.
Kallio ohjaa aloittamaan lempeästi. Vaikka lukemalla ja samalla kevyteditoiden sitä mitä on edellisenä päivänä kirjoittanut. Edellisen päivän teksti kannattelee. Kirjoituspäivää voi myös valmistella jo edellisenä päivänä. Kallio kuvaa kirjoittamista kuin se olisi pimeässä pyöräilyä. Niin kauan kuin polkee, dynamovalo näyttää valoa metrin tai pari eteenpäin. Kun jatkaa polkemista, valo riittää, enempää ei tarvitse nähdä. Lopulta ollaan perillä. Uteliaisuus on epätoivon vastavoima, sanoo Kallio. Sitä kannattaa vaalia.
Käytännössä toteutan Kallion ajatusta näin. Olen perustanut tietokoneelleni kansion nimeltä Laskuvarjo. Edellisenä iltana kasaan sinne ajatuksen siitä mitä seuraavana päivänä kirjoitan ja mahdollisesti sitä varten tarvittavaa materiaalia. Kun aamulla aloitan, en pohdi mitä tai miten kirjoitan, vaan avaan Laskuvarjoni ja hyppään.
Uteliaisuus on epätoivon vastavoima
Jokainen osaa kertoa tarinan
Tarinoiden kertominen on inhimillinen tapa käsitellä elämää ja sen tapahtumia. Todellisuudessa me editoimme omaa elämäämmekin koko ajan. Jätämme kertomatta jotain mikä ei sovi käsitykseemme siitä millainen olemme (tai emme halua paljastaa sitä), korostamme jotain, joka mielestämme kuvastaa ”sankarin matkaamme” juuri oikealla tavalla. Somessa olemme harvoin totuudellisia tarinamme kertojia ja siksikin kirjoittaminen, vaikka vain itselle itsensä näkyväksi tehden, voi olla virkistävää. Jopa tarpeellista. Ihminen ylläpitää oman elämänsä merkityksellisyyttä kertomalla omaa tarinaansa.
Kertomisen rakenteita, tyylilajeja ja tapoja voi oppia ja voi niitä opettaakin. Uskon, että jos pitää kiinni totuudellisesta kertojasta, oma ääni itse asiassa löytyy siitä. Tekniikkaa voi opettaa ja opetella. Lopulta kirjoittamisessakin on enemmän kysymys siitä, että ylläpitää sitä kirjoittajan mielentilaa kuin siitä, että kirjoittaa kirjoja. Kuten Hannu Mäkelä sanoisi; ”Kirjoittamisessa on se, että se pitää vain aloittaa. Kyllä se siitä sitten. Ekan lauseen jälkeen pukkaa jo toinen päätään.”
Ja kirjoittamisessa, kuten kaikessa muussakin, sinnikkyys on usein työtä, ei huvia.
Jokainen osaa kertoa tarinan.
Itse olen valtavan kiitollinen niin Katjalle kuin Happy Hamletin väelle ja erityisesti vielä kirjoittajakamuille, joiden kanssa vietin vain vajaan viikon, mutta jotka uskalsivat olla avoimia, totuudellisia kertojia siinä hetkessä. Siitä syntyi paitsi samaistuttavia hetkiä myös rohkeutta ja uskallusta jatkaa tällä tekstillisellä elämän matkalla.
Vaikka on itselläni vieläkin hieman syyllinen olo siitä, että sain inspiroitua niin ihanassa paikassa…
