Toukokuun kirja John Williams: Stoner

Varoitus: Muistathan, että tässä ”kuukauden kirja” -keskustelussa saattaa esiintyä juonenpaljastuksia, joten jos kirja on kesken tai aiot lukea sen myöhemmin, olet keskustelussa omalla vastuullasi.

Aina silloin tällöin tulee kohdalle kirja, joka on niin paljon, että siitä on vaikea sanoa mitään. John Williamsin Stoner on sellainen. Sinänsä se on kiinnostavaa. Lähtökohtaisesti on vaikea kuvitella löytävänsä mitään samaistumisen mahdollisuutta Missourin yliopistossa ikänsä työskennelleen miehen kanssa, joka eli 1900-luvun alkupuolella. Sellaisen ihmisen, jota kuvataan päällisin puolin enemmänkin tunteettomana kivi-ihmisenä. John Williams on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan Stonerin elämään niin paljon tunnetta ja ajatuksia kuoren sisään, että on helppo tajuta kuinka ihmiset ovat ehkä sittenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kuka meistä ei esimerkiksi olisi joskus kokenut itseään erikoisella tavalla kummalliseksi, sisäinen ja ulkoinen maailma niin erilaisia. Tai ainakin ehkä toivonut, että ulkopuoliset ihmiset itse asiassa eivät näe kaikkea sitä mikä sisällä möyrii: ”Joskus hän katsoi itseään peilistä, katsoi kaitoja kasvoja ja kuivaa ruskeaa kuontaloa ja kosketti teräviä poskipäitään – hän näki takinhihoista monta tuumaa ulkonevat ranteensa – ja mietti, näyttikö hän muista yhtä naurettavalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.”

Stonerin sisäinen maailma on syvä ja raastavakin verrattuna siihen kuinka tyyneltä hän vaikuttaa. Päällisin puolin Stoner ei vaikuta kovin tunteikkaalta tai hänen elämänsä mitenkään jännittävältä. Vaan todelta.

Tässä kirjassa on yhtä aikaa niin paljon: Ihmisen nuoruus, kuinka löytää kutsumuksensa. Ihmisen rakastuminen, parisuhde, onni ja onnettomuus, lämpö ja kylmyys. On työura, ammatti, kutsumuksen toteuttaminen. Ja mikään ei oikein mene kuten on suunnitellut.

Kirjan aikana ja sen jälkeen kysyy itseltään monta kysymystä (ehkä omaankin elämään liittyen):

Elikö Stoner onnellisen elämän? Elääkö kukaan? Mitä onnellisuus on?

Olisiko Stonerin pitänyt muuttaa elämäänsä? Miksi hän alistui paitsi huonoon parsisuhteeseen myös kurjaan kohteluun yliopistossa?
Oliko Stonerin yliopiston tiedekunnan vaihtaminen kutsumuksen seuraamista vai sattumaa? Kumpi on onnellisempaa?

Mitä on velvollisuus?

John Williams osaa poikkeuksellisen terävästi ja silti ymmärtäväisesti kuvata ihmissuhteiden välisiä jännitteitä ja ihmisen henkistä pienuutta, joka sopivissa olosuhteissa nousee meissä kaikissa esiin. Joskus vain sisäisesti, mutta siellä se joka tapauksessa on. Williams pystyy aika pienin ja joskus lakonisin vedoin tuomaan Stonerin vahvasti henkiin ihmisenä, joka kokee asiat syvästi vaikka ei aina pystykään niitä ilmaisemaan. Stonerissa ihmisenä kiehtoo jotenkin samanaikainen alistuminen ja sinnikkyys, kutsumuksen tai rakkauden seuraaminen ja toisaalta epäideaalin tilanteen hyväksyminen.

Entä sitten tämä kummallinen alistuminen: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi.” Toivoton liitto. Ja silti missään vaiheessa hän ei ollut lähtemässä mihinkään. Ei edes vaikka löysi rakkautta ja intohimoa muualta. Miksi? Velvollisuudesta? Vaikka avioliitto tuntui eräässä vaiheessa kuin sodankäynniltä välillä lapsi välikappaleena.

Yksi hienoimpia kirjan kohtia on kohta, jossa Stoner odottaa vanhempiaan valmistujaisiinsa. Hän on kertomatta mitään vaihtanut maataloustiedeopintonsa kirjallisuuteen eikä siis näin ollen aio ryhtyä tilan jatkajaksi. Hän makaa edellisenä iltana sängyssään: ”Hän ajatteli asiaa, joka hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, ja oivalsi ensimmäisen kerran päätöksensä peruuttamattomuuden ja melkein toivoi, että olisi voinut pyörtää sen. Hän koki itsensä riittämättömäksi sen tavoitteen rinnalla, jonka oli holtittomasti valinnut, ja tunsi vetoa siihen maailmaan, jonka oli hylännyt.”

Kuka meistä ei olisi jonkun elämän ison valintatilanteen jälkeen kokenut valtavaa halua palata takaisin jonnekin. Jonnekin mitä ei tietenkään enää ole. Oma valinta on aina raskauttava, siitä pitää vastata itse vaikka mihin joutuisi.

Kirja on myös hienosti suomennettu (suom. Ilkka Rekiaro) ja sisältää kiinnostavia sanoja, joita ainakaan itse en pystynyt aina selittämään vaikka sanan tavallaan tajusinkin. Mikä on esimerkiksi ”kiveliö”? ”William Stonerin tulevaisuus näytti lupaavalta, varmalta ja vakaalta. Se ei ollut tapahtumien, muutoksien eikä mahdollisuuksien virtaa vaan edessä avautuva kiveliö, joka odotti häntä tutkimusmatkalle.”

Kirja alkaa neutraalilla toteamuksella: ”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910.” Kirja myös päättyy ilman erityistä tunnepurskahdusta: ”Sormien ote höltyi, ja kirja valui ensin hitaasti ja sitten nopeasti pysähtyneen ruumiin päältä ja putosi huoneen hiljaisuuteen.”

Ja silti näiden kahden virkkeen välissä on niin paljon tunnetta, että päällimmäiseksi jää ajatus: toivottavasti William Stoner koki elämänsä onnelliseksi. Ja ehkä kokikin.

Vai mitä mieltä olet? Ja oliko se edes kirjan oleellinen kysymys? Mitä kaikkea tästä kirjasta vielä löytyi, jota en ehkä edes huomannut?

 


16 vastausta artikkeliin “Toukokuun kirja John Williams: Stoner”

  1. Kirsi, kiitos keskustelun avauksesta! Lopetin juuri romaanin, loppukohtauksen jäljiltä sormet tärisevät liikahduksen, ei sentimentaalisen liikutuksen vaan syvemmän liikautetuksi tulemisen tunteesta, ja ajatukset ovat vielä jäsentymättömiä. Loppukohtaus, jossa Stoner pitää kuollessaan kädessään kirjoittamaansa kirjaa, ”Hän avasi sen ja silloin se lakkasi olemasta hänen kirjansa. Hän antoi sormiensa selata lehtiä ja tunsi kihelmöintiä, aivan kuin lehdet olisivat olleet eläviä.” resonoi pakahduttavalla tavalla myös romaanin tarinaan, siihen miten se nousi tuntemattomuudesta vuosia Williamsin kuoleman jälkeen. Mulle, ainakin nyt heti lukukokemuksen jälkeen, jotakin olennaista romaanista kiteytyy tässä kohdassa: ”Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso!Minä elän.” Ajattelen Stonerin elämää tarinana sosiaalisesta noususta, ei perinteisessä ryysyistä rikkauksiin mielessä, vaan syvemmässä, kauneuden, viisauden ja totuuden tavoittelun mielessä. Nousuna lapsuudenkodin ja esi-isien maailman kovasta selviytymisestä elämään, jossa oli mahdollista löytää kauneutta ja viisautta, tavoitella jotain itseään suurempaa, vaikka se tarjoaisi vain vähäisiä onnen hetkiä. Ja että tuo nousu ei ole loikkaus johonkin kokonaan uuteen, vaan toisen maailman jälki säilyy hänessä loppuun asti. ”…hänen tajunnassaan pysyi aina tieto veren perinnöstä, esi-isistä, joiden elämä oli ollut kovaa ja karua ja jotka olivat purreet hammasta syrjässä melkein kaikesta, esi-isistä, joiden yhteinen asenne oli ollut näyttää sortavalle maailmalle tylyä ja ilmeetöntä naamataulua.” Ainakin nyt heti lukemisen jälkeen romaani jättää ajatuksen, että mahdollisuus löytää jotain itseään suurempaa ja viettää aikaa sen äärellä, on suuri, arvokas ja kaunis, vaikka elämä ulkoisesti näyttäisi olevan pettymyksiä täynnä. Ihmeellisen vahva on tuon romaanin ääni, vaikka kieli ja kerronta päällisin puolin hyvin eleetöntä. Tai ehkä se on vahva juuri siksi. Hiljainen ja pakahduttavan painava.

  2. Minua liikutti maailma, jossa ihminen ei odota elämältä erityistä onnea.

  3. En voi – halua – osaa sanoa mitään, koska kirja vielä kesken. Sen kuitenkin, että elän sen mukana niin vahvasti, että kestää aina hetken, ennen kuin pääsen sen maailmasta tähän maailmaan takaisin. Luen teidän muiden kommentit vasta sitten. Odotan niitäkin!

  4. Kirjoitin blogiini, että Stoner oli ”onnellisuuden kapinallinen, joka löytää onnensa sieltä missä muut näkisivät vain arkisuutta”. Mielestäni kirjassa oli kyse juuri onnellisuudesta ja erilaisista tavoista löytää sitä. Itse olin jopa kateellinen Stonerin elämästä. Se oli juuri niin päämäärätietoinen kuin olisin itselleni halunnut ja elämä ei pystynyt lannistamaan Stoneria. Tämä vain tajusi sen olevan pysäyttämätön voima, jonka pyörteissä on mahdollista kuitenkin luovia.

    Lisäksi Williamsin tyylissä oli jotain niin tuttua lempikirjailijani John Cheeverin tyylistä, että jo siksi rakastuin tähän kirjaan. Ja takaan, että minä todella harvoin käytän sanaa ”rakkaus” lauseessa.

  5. Luin Williamsin romaanin ollessani matkalla. Tuntui etten liikkunut lukiessa mihinkään ja toisaalta taas liitelin kaikkialla. Pysähdyin ajatusten tasolla, kun huomasin kuinka romaanin päähenkilö on onnellinen siinä missä on, kuinka hän tyytyy siihen mitä on, ja kuinka hän antaa elämän tulla sellaisena kuin se on tullakseen. Itse sitä tavoittelee koko ajan jotakin. Huomaa, ettei välttämättä nauti joka hetkestä, vaan odottaa suurempia. Williamsin romaanin kaltaiset teokset ovat ehdottoman tärkeitä, koska ne rauhoittavat ja pysäyttävät. Stoner on niin mutkaton ja konstailematon teos, että hämmennyin, kuinka kauniiksi ja monitulkintaiseksi sen koin. Kuinka viihdyin sen sylissä. Kuinka se toimi muistutuksena siitä, mikä on tärkeää ja että vähäänkin voi tyytyä. Sillä ennen pitkää jokainen meistä poistuu, ja siinä vaiheessa on aivan sama, mitä on tavoitellut ja mitä saavuttanut.

  6. On jännittävää kuinka on kuvitellut löytäneensä ne hienoimmat ja koskettavimmat lauseet kirjasta ja sitten joku toinen lukija löytää jotain mitä ei edes ole huomannut. Kiitos Elina muutamasta sellaisesta! Elämän ja historian kerroksellisuus oli oleellista tässä vaikka samalla pystyy todellakin tekemään ihan omia valintoja, mutta ei irrallaan silti. Tietenkään hyvä kirja ei ole pelkkiä muistiin kirjoitettuja lauseita tai virkkeitä vaan jotain enemmän, tunnelmaa, jota ei ehkä edes voi kuvailla lausein… Samoin koin kuin Elina, että tässä kirjassa ei ollut sellaista hollywoodmaista tietoista tunteiden kaivamista. Ja minä olen niitä, jotka taatusti itkevät juuri silloin kuin on suunniteltu. Ehkä juuri siksi tämä tuntuikin merkityksellisemmältä. Vähemmän laskelmoidulta.

    Leenan kanssa myös samaa mieltä. Ja jos on nykyisiin onnellisuustutkimuksiin uskomista, juuri odotukset pilaavat sen. Mutta kirjoittaja ei myöskään glorifioinut Stonerin tapaa elää, siitä ei tehty opetusta eikä sitä alleviivattu. Siksi se ei ehkä ärsyttänyt vaan ajattelutti. Voiko kirja mitään parempaa ihmiselle tehdä?

    Simo tuosta, että elämä ei pystynyt lannistamaan Stoneria tuli mieleeni juuri lukemani Nassim Nicolas Talebin Antifragile. Stoner oli antifragile ehkä juuri siksi, että ei rakentanut elämäänsä rakennetta vaan eli ja katsoi mitä seuraavaksi tapahtui. Jännää, että tulkitsit sen päämäärätietoiseksi, miten? John Cheever? En ole tutustunut lainkaan! Pitäisikö? Miksi?

    On kiinnostavaa kuten Maaria kuvaa, että juuri konstailematon voi aueta monitulkintaisena ja mutkaton herättää kiinnostavimmat kysymykset. Ehkä siinä onkin hienon kirjailijan merkki.

    Mistä päästäänkin tuohon Juhan kirjoitukseen ja siihen, miksi Stoner ei ollut menestys ilmestyessään? Ja kuinka joku jo unohdettu löytyykin uudelleen?

  7. Ja vielä yksi kysymys: onko mahdollista, että haluamme tulkita, että Stoner eli ja kuoli onnellisena? Ja todellisuudessa hän kuoli tyytymättömänä elämäänsä? Ja entä jos kirjan ilmestymisen aikaan juuri tämä asia oli se, mistä ihmiset eivät pitäneet? Silloin tulkinta oli ikävä, nyt me tulkitsemme myönteisesti? Onko ajankohdissa jotain eroa?

  8. Minäkin kuulun niihin, jotka hämmentyivät tämän kirjan merkittävyydestä itselle. Stoner nousee minulle tämän vuoden tärkeimpiin lukukokemuksiin. Kylässä olevat teinit estävät nyt pidemmän pohdinnan, ja palaan tähän nautittavaan romaaniin ja keskusteluun myöhemmin.

    Oli kiehtovaa päästä niin syvälle sulkeutuneen ihmisen ajatuksiin. Ahmin sivuja samalla tavalla kuin kasvotusten jonkun rakkaan ihmisen kuulumisia. Että kerro ihan kaikki, alusta loppuun.

    Ajatukset kuolemasta lohduttivat. Ja se, mitä kirjallisuuden henkilöt merkitsivät päähenkilölle. ”Ja Stoner oli heidän kanssaan tavalla, jolla ei voisi koskaan olla luennolta toiselle kulkevien opiskelijatovereidensa kanssa…” Ja yhteys oppilaisiin.

    Onnea löysin. Siihen täytyy palata, kun on rauhallisempi hetki.

  9. Mäkin luin Stonerin matkalla. En tiedä vaikuttiko yksinäinen hotellihuone tai lentomatkan ohut ilma, mutta kirja jotenkin…lävisti. Painoi maahan, mutta siis hyvällä tavalla. Rauhoitti? Hitsi en oikein edes osaa kuvata sitä valtavien vastaamattomien kysymysten heräämisestä seurannutta väsymystä, rauhaa, kristallinkirkasta hämmennystä, jonka kirja sai aikaan. Huomaan, että mulla on yhä hirveä tarve puhua siitä — ja yhtä aikaa, ei oikein mitään sanottavaa. Paitsi ehkä että mulle nousi lopulta tärkeimmäksi teemaksi työ, siis perinteiden jatkaminen, siis kulttuurin ylläpitäminen. Ajatus siitä, että tämä lopulta on se, joka elämässä tuottaa tyydytyksen tai ”onnen”. Ihmissuhteet ovat häilyviä, työ on pysyvää. Ja siis vieläpä niin, että tässä ”työllä” tarkoitetaan nimenomaan jonkin _jatkamista_, perinteiden kantamista. Jotenkin tönäisevä (ja kuitenkin tosi tunnistettava!) muistutus meille, jotka usein kuvitellaan työn tarkoittavan parhaimmillaan uuden innovointia ja muutosta. Ei uudistaminen tyydytä, vaan jatkaminen. Näin mä Williamsia tulkitsin.

  10. Toi oli sama havainto muuten jota itsekin mietin: että mitä jos työ onkin paljon tärkeämpi osa elämän onnellisuutta ja ehkä tyytyväisyyttä, merkityksellisyyttä kuin mitä nyt saa ääneen sanoa. Että entä jos se sanonta, että kuollessaan harva kuitenkaan sanoo, että olisinpa viettänyt enemmän aikaa toimistossa onkin harhainen. Entä jos ihminen saa isoa merkityksellisyyden tunnetta juuri siitä jatkumosta mitä työ on, joskus ihan samassa hetkessä kun sitä tehdään yhdessä ryhmässä, jolla on itseä isompi merkitys. Sen ei tarvitse olla maailmanluokan innovaatioiden syntymistä vaan sitä rauhallista tekemistä, joka johtaa johonkin. Samalla oli jotenkin surullista ja hämmentävää, että miksi Stoner ei tarttunut intohimoiseen ja tyydyttävään rakkauteensa vaan luopui niin helposti. Onko onnellisuuden avain luopumisessa?

    Samaa mieltä Anna-Riikan kanssa siitä, että oli hämmentävää ja jännittävää päästä pinnallisesti katsottuna sulkeutuneen jopa ajoittain tunteettomalta tuntuvan ihmisen pään sisään. Sitä miettii ihmisiä ulkoapäin tarkastellessaan taas sitä, että ei oikeastaan voi tietää niistä mitään. Eikä ulkoapäin voi tajuta millaisia tunnesyvyyksiä voi olla sellaisen ihmisen sisällä, joka vaikuttaa ”kylmältä”.

  11. Ehkä se mitä kommentoit velvollisuudeksi, näin minä juuri päämärätietoisuutena. En niin, että Stoner olisi asettanut itselleen tiukkoja tavoitteita vaan, että tämä johdonmukaisesti eli niiden muutamien valintojen kanssa, joita tämä teki elämänsä suhteen. Stonerin onnellisuus oli sellaista zenmäistä elämäntaitoa missä tämä pelasi niillä korteilla mitä elämä jakoi, mutta ei suostunut missään vaiheessa huijaamaan. Kun avioliitto ei toiminut tämä jatkoi peliä, kun työmaailmassa tuli esiin ristiriita, niin tämä jatkoi peliä. Onnellisuus löytyi elämästä itsestään, elämän ehdoilla.

    John Cheeveriin ehdottomasti suosittelen tutustumaan. Williamsin tavoin mielestäni jonkin verran varjoon jäänyt kirjailija vaikka mm. Pulitzerinkin ennätti voittamaan. The Stories of John Cheever hyvä paikka aloittaa. Minimalistisia, viskin ja vanhojen talojen tuoksuisia tarinoita elämästä.

  12. Totta, Simo, noin tulkittuna kyllä. Toisaalta entä jos Stoner vain tarttui työhönsä siksi, että oli niin omavaltaisesti vaihtanut alaa ja tehnyt tuohon maailman aikaan valtavan päätöksen hylätä perheensä ja perheen auttaminen? Jos olisi vaikkapa luovuttanut yliopistohommansa ja lähtenyt intohimoisen rakkauden perään, se olisi ollut epäonnistuminen?

    Huomaan, että mitä enemmän mietin, sitä vähemmän uskon, että Stoner oli onnellinen ja sitä enemmän, että meillä on tarve tulkita niin.

    Googlailin Cheeveriä ja vaikuttaa kiinnostavalta! Tässä muillekin kiinnostuneille pari linkkiä:

    http://www.telegraph.co.uk/culture/books/booknews/9288456/John-Cheever-Master-of-the-short-story.html

    http://www.theguardian.com/books/2009/oct/18/john-cheever-blake-bailey?CMP=share_btn_link

    http://en.wikipedia.org/wiki/John_Cheever

  13. Oon nyt pari päivää miettinyt tuota onnellisuutta. Mä myös ajattelen, että Stoner tuskin oli onnellinen – ja että hänen maailmaassaan onni sellaisena kuin me sen nyt miellämme, ei ehkä ollut edes olennaista. Onnellisuuden sijaan hän löysi merkityksen Villen mainitseman työn kautta, ja sen merkityksen myötä tulivat myös vähäiset onnen hetket, ja merkitys oli jotain, joka kirjan, ja opiskelijoiden myötä säilyi myös jollain tavalla hänen kuolemansa jälkeen. Mietin voisiko romaanin yllättävä suosio nyt liittyä jollain tavalla siihen, että se tuntuu sekä muodoltaan että sisällöltään ”vanhanaikaiselta” tavalla, joka yhtäkkiä onkin tärkeä?

    1. Sain kirjan luettua tänään. Herätti kyllä paikka paikoin vahvoja tunteita. Esimerkiksi Lomaxia inhosin, tosin hänet kirjan lopussa esitettiin vähän inhimillisemmässä valossa. Ja näitä lomaxejahan on – siinä mielessä koin kirjan varsin ajattomaksi ja ajankohtaiseksi jopa. Yksi omasta mielestäni hienoimmista ja vaikuttavimmista kohdista on juuri sen jälkeen, kun Lomax on tehnyt ensimmäisen ikävän temppunsa ja kuvataan Stonerin vahvaa luontokokemusta. Tämä luontokokemus ja se, ettei rakkaussuhde lopullisesti täyty, ovat minusta juuri niitä asioita, joilla on suurempi merkitys kuin yksilön onni; tämä, mistä Elinakin, puhut. Hienoa on Stonerin vahvuus ja periksiantamattomuus ja ihanteistaan tinkimättömyys: hän pitää päänsä opetusasioissa Lomaxin painostuksesta huolimatta ja on vahvimmillaan rakkaussuhteen kariutumiskatastrofin jälkeen.

  14. ”Williams pystyy aika pienin ja joskus lakonisin vedoin tuomaan Stonerin vahvasti henkiin ihmisenä, joka kokee asiat syvästi vaikka ei aina pystykään niitä ilmaisemaan. Stonerissa ihmisenä kiehtoo jotenkin samanaikainen alistuminen ja sinnikkyys, kutsumuksen tai rakkauden seuraaminen ja toisaalta epäideaalin tilanteen hyväksyminen.”

    Kirsi tuossa tämän kirjan kiehtovuus, minun milestäni. Tavoitit oleellisen. Hyviä kysymyksiä onnesta, sillä nykyäänhän henkilökohtaisen onnen tavoittelu katsotaan absoluuttiseksi oikeudeksi. Stoner antaa mallia, miten tuokin trendi on vain hetken lapsi ja muunlaisiakin malleja on ollut, on ja tulee olemaan.

    Edelleen tämä kirja on paras, minkä olen tänä vuonna lukenut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *