Merete Mazzarella ja elämä

Kirsi     8.2.2017     , ,

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.