”Elämä on” totesi DNA:n mainos aikanaan. On tietysti totta, että elämä on. Lausahduksesta tuli synonyymi tavallaan sille, että tällaista tämä nyt on – ota tai jätä. Vituttaa, vastoinkäymisiä, iloa tai surua. Elämä on. Ihmisen elämäkokemukselle ”elämä on” tuntuu kuitenkin aika laimealta ajatukselta. Tuntuu siltä, että ihmisellä – taustasta, kulttuurista tai kansallisuudesta, iästä tai sukupuolesta riippumatta – on sisäsyntyinen tarve löytää elämästä merkitystä. Olla merkityksellinen. Vaikka ei pyrkisikään ratkaisemaan ratkaisematonta eli koko elämän tarkoitusta, ehkä haluaa luoda omalle elämälleen tarkoituksen. Sitä voi tietysti tarkastella joko elämänaikaisena tehtävänä tai elämänjälkeisenä tehtävänä: mikä tuo elämälleni merkitystä tai mitä minusta jää, minkä jäljen teen maailmaan.
Matt Haig etsii mielestäni erityisesti sitä ensimmäistä. Mikä tekee elämästä merkityksellistä. Mikä tekee siitä elämisen arvoisen.
Albert Camus pohti myös ihmisen elämän merkityksellisyyttä tai oikeastaan sen merkityksettömyyttä, lähtien liikkeelle itsemurhasta. Kirjassaan The Myth of Sisyphos hän toteaa, että todellisuudessa filosofiassa on vain yksi vakava kysymys, joka pitää ratkaista ja se on itsemurha. Sen arvioiminen onko elämä elämisen arvoista vai ei, päätyy ratkaisemaan filosofian pohjimmaisen kysymyksen.
Myös Haig on lähtenyt liikkeelle itsemurhasta. Kirjassaan Syitä pysytellä hengissä hän kirjaimellisesti luettelee syitä pysytellä hengissä. Ei syitä elää merkityksellistä kukoistavaa elämää vaan ylipäänsä pysyä hengissä. Kun masennus vääristää todellisuuden ahdistavan synkäksi, mitkä asiat – pienet asiat – voivat ylläpitää elämää. Esimerkiksi juoksulenkki. Haig on siis pohdinnoissaan konkreettisempi vaikka tämän kirjoissa, romaaneissa erityisesti, on aina filosofinen pohdinta taustalla. Mikä tekee elämästä merkityksellistä.
“You see, if you want to visit a new world, you don’t need a spacecraft. All you need to do is change your mind.”
Matt Haig on monella tavalla kiinnostava hahmo. Syvällisesti ajatteleva ja tunteva kirjailija, joka ei kaihda puhua mielenterveydestä, haasteista löytää elämään merkitystä ja rauhaa. Haig on aktiivinen somessa vaikka muutama vuosi sitten päätti poistua kokonaan. Hän kipuilee ääneen sosiaalisuuden tarpeen ja toisaalta somen mielelle kielteisten houkutusten välimaastossa ja sanoittaa kiirastulta, jossa itsekukin elämme.
Haig ei puhu onnellisuudesta vaan tuntuu etsivän jotain syvempää, elämän tarkoitusta, merkityksellisen elämän salaisuutta tai vain syitä pysytellä hengissä, kuten saman nimisessä kirjassaan. Haig on useampaan kertaan todennut, että on ihme, että hän on enää elossa. Elämässä on ollut synkkiä vaiheita, niin pahoja, että elämä on tuntunut sietämättömältä.
Ehkä juuri avoimuus tekee Haigista niin hienon kirjailijan.
“Indeed, the willingness to be confused, I now realise, is a prerequisite for a good life. Wanting things to be simple can become a kind of prison.”
Olen pitänyt kaikista Haigin kirjoista, ehkä eniten Keskiyön kirjastosta. Hänen uusin kirjansa, Mahdoton elämä, on juuri ilmestynyt suomeksi.
Matt Haig: The Life Impossible (Mahdoton elämä suomentajana Sarianna Silvonen)
“Someone once told me the way to die happy is to die complete. To live like you eat a delicious meal. To devour and enjoy every course so that when you have finished you are full, and enjoyed every mouthful, but aren’t too sad there is no more.”
En juoksuta kirjan juonta, se kannattaa lukea. Päähenkilönä on keski-ikäinen (vai jo sen hieman ylittänyt? Tässä omassa iässä huomaan, että keski-ikäisyyden määre nousee koko ajan : )) nainen, joka on kyllästynyt elämäänsä ja elämään. Hän toteaa, ettei ole ”special”, merkityksellinen. Hän saa kirjeen entiseltä kollegaltaan, joka on testamentannut tälle talonsa Ibizalla. Päähenkilömme, Grace, on tehnyt kollegaan vaikutuksen jollain myönteisellä teolla aikoja sitten ja päättänyt palkita sen.
Grace päättää matkustaa Ibizalle, vaikka ei aio vastaanottaa perintöä. Aika ennalta-arvattavasti Gracen elämä tietysti kääntyy päälaelleen. Edessä on seikkailu ja muutos. Haig pyrkii ehkä myös sanomaan, että uteliaisuus pitää ihmisen hengissä, luo uutta elämää.
“It seems to me that if you want the truth, if you want to lead a full and aware life, you should head towards possibility, towards mystery and movement, towards travel or change, because when you find the universality within that, you find yourself. Your ever-moving self. You arrive in the act of leaving. Of staying open, always, to the possibility that the simple things we tell ourselves may all be wrong.”
Eli ei kannata jäädä odottelemaan Ibizan perintöjä, pitää liikkua muutoksessa, ei pysähtyä. Ja toisaalta, kannattaa luoda ympärilleen hyvää. Ei vain palkkion toivossa vaan siksi, että lopulta olemme samaa:
“Our minds swell into each other like a million currents at sea. We merge, we converge. Everyone flows into everyone else without even realizing.”
Kiinnostavasti Frank Martela kirjassaan Älä etsi onnea puhuu samasta asiasta. ”Kyse ei ole vain siitä, että minä erillisenä, atomistisena yksilönä tarvitsen muita ihmisiä. Pikemminkin koko minuuteni on jo valmiiksi osittain sulautunut toisiin ihmisiin. — Kun ajattelen minuuttani – kuka minä olen, mistä välitän, minkälainen on maailmankuvani – tämä kokemus minuudestani on jo vahvasti kietoutunut muihin ihmisiin.”
Lopulta elämä saa merkityksen muiden kanssa ja muiden kautta. Muiden kanssa kokemuksesta tulee syvempi, todempi, keveämpi. Muiden kautta ihminen näkee itsensä, oman merkityksensä konkreettisena ja olemassaolevana. Muiden kanssa ja kautta kehittyy oma identiteetti tai identiteettikimara, olemme aina vähän erilaisia eri ihmisten kanssa ja kautta.
“We think that we are lonely because we are often blind to the connections. But to be alive is to be a life. To be life. We are life. The same ever-evolving life. We need each other. We are here for each other. The point of life is life. All life. We need to look after each other. And when it feels like we are truly, deeply alone, that is the moment when we most need to do something in order to remember how we connect.”
Mahdoton elämä -kirjan lopussa on kiinnostava ajatus muutoksesta ja siinä elämisestä.
Haig pohtii kuinka kummallista se on, että tarinoihimme, lukemiimme kirjoihin tai katsomiimme elokuviin emme halua spoilereita, juonipaljastuksia. Sen sijaan elämään kaipaamme niitä. Haluamme, että kaikki on etukäteen selvää. Haluamme tietää, rakastummeko, pysymmekö terveinä, valmistummeko, saammeko hyvän työn tai mukavan eläkkeen. Haluamme ratkaisun. Haluamme tietää, että kaikki päättyy hyvin. Haluamme mahdollisimman vähän epävarmuutta.
Mitä jos merkitys ja erityisesti ilo syntyykin siitä epävarmuudesta, kun ei vielä tiedä kuinka tarina päättyy. Edessä on käänteitä, hyviä ja huonoja. Haig toteaa, että lopulta olemme itse se tuntematon muuttuja, joten ennakointi on mahdotonta ja antaa lopuksi neuvon:
”Kannattaa hyväksyä kaiken salaperäisyys.
Kannattaa hyväksyä se, että mahdottomiakin asioita voi tapahtua.
Nauti siitä, ettet tiedä.”
Ja lopulta Grace pistää hyvän teon taas kiertämään.
Olen päässyt keskustelemaan Matt Haigin kanssa muutaman kerran. Aula kustannukselle Helsingin Kirjamessujen yhteydessä vuonna 2021, löytyy täältä ja omaan podcastiin elämän tarkoituksesta, löytyy täältä.
