Lohtukirja

Eilen oli vuoden lyhin päivä, jolloin auringonvaloa oli vähiten vuorokaudessa. Guardian päätti sen ”kunniaksi” listata kirjoja, jotka tuovat valoa tai joihin tukeutua pimeässä. Jäin miettimään omiani. Alakuloisena tai muuten vain pimeänä hetkenä tekee mieli kirjojen osalta tukeutua vähän samaan kuin ruuassakin tuolloin: lohturuoka = lohtukirja. Silloin ei yleensä puhuta mistään uudesta kirjasta, korkeintaan tutun kirjailijan uusimmasta kirjasta. Uusi on aina tuntematonta maastoa, joka vaatii energiaa tutkimiseen. Tuttu ja turvallinen on lohtukirja.

Maikkarin Huomenta Suomi pyysi minua muutama viikko sitten kirjavieraaksi ja ohjelmaan piti listata itselleen tärkeitä kirjoja. Valitsin sinne nämä ja tajusin nyt, että samalla kyse on lohtukirjoistani. Miksi?

Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa on kirja, jonka olen saanut lapsena. Hannu Mäkelän Herra Huu:n sain isältäni, mutta vuonna 1977, jolloin Hevonen ilmestyi isä oli jo kuollut. Siitä huolimatta (tai siitä syystä) Mäkelästä tuli minulle tärkeä kirjailija ja tämä kirja on filosofinen kertomus Hevosen seikkailusta ja lopulta paluusta kotiin. Hevonen filosofoi mm. näin: ”Kun on oikein surullinen eikä kukaan tiedä siihen syytä, voi tapahtua mitä vain.” Ja jotain kärsivällisyysopetusta sisältää tämäkin lause: ”Joskus vain on vähän ikävää, mietti hevonen.”

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja niihin hetkiin kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Kirja on myös eriomainen kirjoittamisen opas.

Virginia Woolf on kiehtova, älykäs ja syvä kirjailija, jonka koko tuotanto on yhtä juhlaa. A writer’s diary on kirja, joka on koottu hänen kuolemansa jälkeen ja jos haluaa yhtään tietää mitä kirjailija ajatteli tai millaisessa elämän- ja mielentilassa kirjaansa kulloinkin kirjoitti, tämä on todella kiinnostava kirja. On myös hämmentävää huomata kuinka näin lahjakas kirjailija voi olla epävarma tuotoksestaan.
”I have a sense that life, real life, is hidden behind a curtain, roaring with laughter at our efforts to get to know it.” Näin sanoo José Saramagon kirjan seikkailijahahmo ystävälleen, joka elää turvallista kotielämää. Saramago on lempikirjailijoitani. Tämän kirjailijan kirja ei välttämättä tuo valoa perinteisellä tavalla eikä Saramago missään tapauksessa ole mikään positiivisen ajattelun lähettiläs. Sen sijaan hän avaa ihmisen mieltä ja elämää rehellisellä tavalla. Skylight on hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jota ei aikoinaan kustannettu, ja jota Saramago sittemmin ei enää halunnut antaa julkaistavaksi eläessään. Onneksi käsikirjoitus kuitenkin säilyi ja näki päivänvalon vaikka sen varjopuoli onkin se, ettei Saramago enää elä.

Mutta valokirjana on yksi yli muiden: Lassi Nummen Runoilijan kalenteri. Kirja käsittää Lassi Nummen kirjoituksia, eräänlaisia pakinoita, elämän havainnointia vuosilta 1959-1960. Nummella on valoisa mieli ja kiinnostunut elämänasenne ja sen huomaa jokaisesta kirjoituksesta ja se tarttuu. Jo maailma tuntuu pahalta paikalta, tämä kirja auttaa aina. Jotain Nummen tavasta ajatella kertoo esimerkiksi tämä kirjan sitaatti:

”Jos alkaisi ajatella, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää, ei muuta ehtisi tehdäkään, kuin ajatella sitä, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää.”

Alussa oli kirja, läppäri ja Kirsi…

Mistään muualta ei voi aloittaa kuin alusta, joten aloitetaan. Siitä lähtien kun jo useita vuosia sitten lopetin HS Lukupiiri-blogin olen aina silloin tällöin miettinyt uuden kirja-aiheisen blogin perustamista. Itse asiassa aloitinkin sellaisen pari vuotta sitten. Postasin kerran, unohdin salasanat. Tumblr lähetti minulle juuri ”hyvää 2-vuotissyntymäpäivää” -meilin…

IMG_5932

Mutta eikö sitä sanota, että aina pitää nousta uudelleen ja yrittää?

Aikaa on rajallinen määrä ja viime vuosina olen huomannut, että lukeminen on jäänyt helposti kaiken muun jalkoihin. Pitkän ja nopearytmisen työpäivän jälkeen on vaikea pudottautua lukemisen erilaiseen intensiteettiin. Sellaiseen, joka vaatii sisäistä itsekuria ja keskittymistä. Kuitenkin juuri se ehkä olisi tarpeen. Lukeminenkin voi olla eräänlaista meditaatiota. Se voi myös olla viihdykettä, ehkä ajan tappamista (kuka enää muuten tappaa aikaa, sitähän on muutenkin liian vähän…), faktatietoon uppoutumista tai omien ajatusten virkistämistä, kuin keskustelua. Itselleni lukeminen on vähän kuin selvittäisi pikkuhiljaa sitä elämän tarkoitusta. Ja siinä kannattaa elämän lyhyyden takia kyllä käyttää muidenkin ajatuksia apuna. Joskus fiktiivisen hahmon joskus ihan ”oikean” ihmisen. Lukeminen on siihen erinomainen tapa.

Eikä lukemisen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista. Lassi Nummi puhui kirjassaan Runoilijan kalenteri suorastaan kevytmielisesti kirjojen maistelemisesta:

”Kirjojen maistelemisesta. Lukemisesta on kirjoitettu paljon, kirjojen maistelemisesta tuskin nimeksikään. Ainakaan ei silmiini ole osunut tekstiä tuosta asiasta. Kuitenkin kirjojen maisteleminen on eri asia kuin niiden lukeminen, aivan niin kuin ruokien ja juomien maistelu on eri asia kuin varsinainen ateriointi ja juominen.

….

Sen avulla voimme saada kevyen tuntuman runoihin ja romaaneihin, kirjoihin ja kirjailijoihin, tyyleihin ja elämäntunteisiin, joista meillä ei muuten olisi aavistustakaan. Sitä paitsi voimme sen avulla joskus löytää jonkun ”oman” kirjoittajamme tai teoksemme, johon sitten uppoamme hyvinkin perinpohjaisesti.”

Lassi Nummi, Runoilijan Kalenteri

Blogin aloittaminen on vähän kuin huutelisi avaruuteen, että onko siellä ketään. Jos sitten sattuisi niin, ettei vastakaikua tule, voi aina onneksi pysyä kirjojen ihmisten hyvässä seurassa. Ja jos taas joku siellä avaruudessa kuulee, toivon, että pystyn kirjoittamaan lukemastani siten, että siitä olisi jotain iloa ja/tai hyötyä myös muille.