Kuten sovittu, Levottoman lukijan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon valitsee Nanna Sumuvuori, joka on luvannut myös arvioida lukemansa kirjat meille ennen valintaa. Tässä siis Nannan ensimmäinen arvio.

Kaikkien Finlandia-keskusteluun osallistuvien kanssa arvotaan Finlandia-paketti, joka sisältää kaikki ehdokaskirjat.

Markku Pääskynen: Sielut (Tammi 2015)

No niin. Ensimmäinen Finlandia-ehdokas on luettu! Pidän pakkomielteestäni lukea kaikki ehdokasteokset, koska se saa tutustumaan sellaisiinkin kotimaisiin kirjailijoihin, joita en ole ennen lukenut, kuten Pääskyseen.

Tämä oli poikkeuksellinen lukukokemus muutenkin, sillä luin koko teoksen puhelimestani. Olen hieman yllättynyt, ettei se juurikaan vaikuttanut kirjan kokemiseen. Kun on kärsimätön luonne, eivätkä lontoolaiset kirjakaupat pullistele Finlandia-ehdokkaista, tämä oli ainoa vaihtoehto tänään. Kirja kertoo yhdestä päivästä. Luin sen alle yhdessä päivässä.

Kirjan aikakausi on kultainen 1980-luku, jolloin isoveljien huoneissa soivat Samantha Fox, Modern Talking, Queen tai ne bändit, joiden levynkansissa komeili ”voimakkaasti meikattuja ja pitkätukkaisia miehiä joilla selvästi oli täytettä jalkojen välissä”.

Tapahtumapaikkana on pikkukaupunki Saimaan läntisimmän sisälahden rannalla. Viikonpäivä on lämmin toukokuinen tiistai.

Sielut on kertomus siitä, miten lapsen katoaminen muuttaa koko ympärillä olevan todellisuuden toisennäköiseksi. Kun eläminen tapahtuu pelon, toivon ja epätietoisuuden ristiaallokossa, kaikki muu ympärillä kohiseva menettää merkityksensä. Jos lapsi katoaa, tuntuu epäreilulta, että muut voisivat vain katsoa kodeissaan telkkareita tai käydä suihkussa. Kun lapsi katoaa, ei voi eläytyä myöskään koko Suomea puhuttavaan pankkiryöstöön ja panttivankidraamaan, vaikka ”dynamiitilla ja miljoonilla lastattu Volkswagen Passat” on ottanut suunnan valtatie E75:ttä pitkin koilliseen.

Kirjassa on hienosti kuvattu erilaiset pikkukaupungin elämät. Kuvauksen kohteina ovat lapset, isät, äidit, anopit, appiukot, kyyläävät naapurit, ullakoilta salaisuuksia etsivät pikkupojat, pelottavat vanhat naiset, ruosteista romua pihamaalleen keräävät aikamiespojat, ojaan kaatunut surullinen juomari ja marketin kahviossa juoruileva pikkukaupungin raati.

Pidin teoksessa erityisesti kirjailijan tavasta kuvata maisemia, miljöitä ja tuoksuja. Melkein jokainen osannee kuvitella ne vieraat rappukäytävät, joissa haisee tupakka ja liharuoka. Tai talonmiehen tupakanhajuisen Escortin.

En kerro, löytyikö kadonnut lapsi vai ei. Totean vain, että kirja oli paitsi ahdistava, myös hienosti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen.

Oletteko muuten tienneet, että haltiat, maahiset tai muutkaan ”entisajan ihmisten asiainhoitajat” eivät siedä sähköä? Tämäkin selviää Pääskysen kirjasta.

En tiedä minkä kirjan luen seuraavaksi. Tosin näen jo melkein itseni lataamassa iPhonelle Panu Rajalaa. Vähän naurattaa.