”Myöhemmässä elämässäsi et ole ainoastaan sietänyt jännitteitä, vaan olet jopa hakeutunut niihin, luonutkin niitä. Joskus se on ollut tavattoman raskasta ja repivää, mutta minkäs teet, jos paikkasi on ristiriita. Sitä paitsi ilman jännitettä tylsistyt helposti. Jopa riita on parempi kuin unettava konsensus.”
Heini Junkkaalan elämäkerta Pirkko Saisiosta on jumalattoman hyvä. Se on järkyttävän hieno elämäkerta, jota en voinut laskea käsistäni, kun sen perjantaina aloitin. Siinä jäivät päivittäiset askeltavoitteet, ruuanlaitto ja perheen kanssa seurustelu. Oura huutaa, että olen ollut viikonlopun aikana liikaa paikoillaan, pitäisi kuulemma liikkua enemmän. Mutta kun en pystynyt, piti istua ja lukea. Ja olihan siinä luettavaa.
Junkkaala kertoo, kuinka hänet kutsuttiin mukaan Saision ja saksalaisen kirjallisuusdelegaation kanssa kierrokselle Saision autofiktiivisen trilogian tapahtumapaikoille:
”En voinut lähteä kanssasi kierrokselle, koska pelkäsin, että tulet sanoneeksi jotain kiinnostavaa, kertoneeksi tarinan, joka minun on pakko kirjoittaa elämäkertaasi. En saa kirjaa ikinä valmiiksi, jos vietän aikaa kanssasi.” Lopulta kirjaan tuli piste, tai ehkä sen jälkeen vielä pari, ja kirjasta tuli kieltämättä melko kookas.
Kun aloitin kirjaa, olin vähän sitä mieltä, että vaikka Pirkko Saisiota ihailenkin, melkein 1000 sivua on sittenkin vähän liioittelua. Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän kuitenkin aloin toivoa, ettei kirja koskaan loppuisi. Se ei johtunut vain kirjan kohteesta. Heini Junkkaala on valtavan taitava kirjoittaja, joka on kohteelleen ystävällinen ja ymmärtäväinen, mutta ei pisaraakaan liehittelevä tai mielistelevä. Tämä on utelias ja tarkkaavainen, ystävällinen ja teräväkin. Kirjan rakenne on paikoin kuin jännitysromaanissa; kun Junkkaala puhuu teatterivallankumouksesta, jonka tekijänä Saisio itse on ja viittaa kuinka myöhemmin Saisio olisi sellaisen kohteena, tekijänä kirjoittaja, lukija yrittää malttaa siihen asti. Näiden kahden persoonan välinen suhde välittyy jonkinlaisena kiehtovana kolmantena ulottuvuutena koko kirjan läpi. Kirjassa on intiimi tunnelma. Kuin olisi läsnä.
Ratkaisu puhuttelutavasta on niin luonteva, että välillä sitä kuvittelee itse tekevänsä näitä havaintoja Pirkko Saisiosta, istuvansa kuuntelemassa tämän juttuja, vähän kuin sulautuvansa Heini Junkkaalaan. Oman ja kertojan raja hämärtyy, niin taitava Junkkaala on. Ostin tämän kirjan jo toiseen kertaan Helsingin kirjamessuilta, vaikka toinen kappale oli kotona aloittamattomana odottamassa lukemista. Toinen oli tarpeen tietystikin siksi, että Saisio oli kirjamessuilla signeeraamassa, halusinhan omaani signeerauksen. Junkkaala oli vieressä laittamassa myös oman nimensä kirjaan. Hävettää nyt sanoakin, mutta jos rehellisiä ollaan, se tuntui minusta oikeastaan vähän turhalta. Saision takiahan sitä täällä oltiin! Nyt olen todella onnellinen siitä, että minulla on nimenomaan tämän kirjan kirjailijan signeeraus kirjan etulehdellä.
Saisio on silti sankarini. Ystäväni sanoi tämän luettuaan, että ”mä rakastuin Saisioon” ja niin minäkin. Olen 56-vuotias ja edelleen jos minulta kysytään ”mikä sinusta tulee isona” on vastaus siihen itselleni mysteeri. Onko pakko valita joku? Nyt vastaus tuntuu itsestäänselvältä: Minä haluan olla isona Pirkko Saisio!
”Kerroiks mä sulle, mitä yks ihminen kommentoi, kun mä kirjoitin Facebookiin siitä, että täytin seitsemänkymmentä? Se kirjoitti,: ’en kadehdi sua, tää kuusikymmentäkin on ihan kauhee ikä.’ Mä vastasin ett’: ’Kadehdi nyt vähän, mulla on kymmenen ihanaa ja antoisaa vuotta elettynä enemmän kuin sulla, eikä niitä kukaan saa multa pois, sulla ne on edessäpäin eikä kukaan voi taata, että sä ne myös saat’” (Saisio kollegalleen Marja Packalénille).
Olen harvoin lukenut näin täyteläistä elämäkertaa. Sellaista, joka ei pyri typistämään ihmisen elinkaarta kauniiksi tarinaksi, joka oli muka ennaltamäärätty ja laskelmoitu. Sellaista, joka ei yritä tehdä kohteestaan kiiltokuvaa, hyveellistä ja pysähtynyttä. Sen sijaan Saisio saa olla kirjassa sellainen kuin ilmeisesti on: sähköä. Ristiriitainen ihminen, joka kuitenkin ammentaa ajatukset ja teot jostain syvällä olevasta arvomaailmasta, johon liittyy inhimillisyys, tasa-arvoisuus, ymmärtämisen tarve ja tavoite, rehellisyys. Vahva ja herkkä, huoleton ja huoltapitävä. Kun puhuin tästä kirjasta, joku sanoi, että haluaisi tietää mistä Saisio saa sen rohkeutensa. Sanoisin, että uskaltamalla. Silloinkin kun pelottaa uskaltamalla olla olematta hiljaa. Ilman laskelmointia, suoraan jostain välttämättömyydestä. Rehellisesti. Ajattelen, että rohkeuskin kasvaa olemalla uskalias ei tekeytymällä teoriassa rohkeaksi.
”Ihmistä pitää ymmärtää omassa ajassaan.”
Kirja kulkee tavallaan kronologisesti, mutta välttää tylsyyden mikä vaivaa monia elämäkertoja, jonka takia hyppelen mieluusti lapsuuskohtia harppoen. Tämä kirja siirtyilee ajassa ja tapahtumissa vähän edestakaisin ja pitää siksi lukijan virkeänä. Vaikeita asioita ei vältellä. Taistolaisuutta käsitellään monesta näkökulmasta samoin äitiyttä. Kritiikkiä kestetään ja käsitellään niin omilta opiskelijoilta kuin naapurijuristilta ja somen kasvottomammalta joukolta. ”Kohusta teki erityisen raskaan sen, että sinua vastaan kääntyivät ihmiset, joiden olit luullut olevan sinun ihmisiäsi. Sinut määriteltiin toiseksi. Kun mielesi oli rauhoittunut, ymmärsit, että ehkä he eivät ole koskaan olleetkaan sinun ihmisiäsi. Sinun porukkasihan oli tämä sekalainen seurakunta, nämä keskustelevat ihmiset, jotka tulivat eri puolueista, vihreistä, vasemmistosta, demareista, myös kokoomuksesta. Nämä, jotka puhkoivat kuplia.”
Saisio on harvinaisen avoin. Tai näyttelee sellaista? Elämäkerturi jää useamman kerran pohtimaan, onko Saisio rehellinen. Tai muistaako oikein. Aina ei muista. Kirjoittaja ihailee tämän tarinankerrontaa, mutta siinä on toinenkin puoli.
”En voi kuin ihailla sitä, miten teet pienestä arkisesta kömmähdyksestä – viinipullon rikkoutumisesta ja opintokirjan tahriintumisesta – suuren metaforisen tapahtuman, elämäsi käännekohdan.
Ja sitten yhtäkkiä raskas suru. Suru siitä, että kerrot muunneltua totuutta. Epätoivo siitä, että totuus pakenee. Olen oppinut, että aina pitää puhua totta. Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi varmasti totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minua sinusta.
Jo tarina itsessään yksinkertaistaa todellisuutta, vieraannuttaa ja etäännyttää. Kun tapahtunut tarinallistuu, sen autenttisuus ja moniulotteisuus katoaa.”
Junkkaala puhuu ”fiktioituneesta menneestä”, hieno termi.
Kirja ei jää elämän isoihin ja merkittäviin ulkoisiin (tai sisäisiinkään) tapahtumiin vaan avaa pieniä luukkuja Saisioon:
”Saisio ei koskaan tyhjennä laukkujaan. Kun hänen laukkunsa täyttyy, hän sulloo sen vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan ja ostaa tilalle uuden, ihanan tyhjän laukun.”
”Et jää miettimään tehtyjä töitä. Metodisi niin menestyksestä kuin epäonnistumisesta toipumiseen on ollut sama: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen. Määrä tuottaa laatua, mestariteoksia.”
Tai kun tämä oli tyttärensä Elsan ja tämän puolison kanssa asuntonäytöllä. ”Olohuoneen hyllyssä oli seitsemän kirjaasi. Otit ne ja laitoit niihin nimikirjoituksesi.” Naurattaa vieläkin. Kunpa kaikki kirjailijat tekisivät asuntonäytöllä noin! Miten kummallista avata muutama vuosi myöhemmin kirja ja pohtia, miksi ei muista sitä, että on saanut Pirkko Saisiolta kirjaan nimikirjoituksen…
Myös Finlandia-palkintoon liittyvät tarinat ovat paljon puhuvia aina siitä, kun käsikirjoitus katosi kokonaan tietokoneelta ja piti kirjoittaa alusta kokonaan uusi, joka sittemmin voitti Finlandian, siihen mitä saa tai ei sovi puhua palkintojenjakotilaisuudessa. Tai siitä kuinka syvällä on ihmisessä sosiaalisen kontekstin merkitys: jos kirja ei ole edes ehdokkaana, onko minusta mihinkään…
Kirjoittamisesta(kin) Saisio ajattelee samoin kuin minä vaikka en voi itseäni kirjailijana millään lailla verrata jättiläiseen: ”Harhautus on yksi kirjailijan tärkeimmistä taidoista. Kyky harhauttaa itsensä kirjoittamaan. Sinusta kaikkein parasta on kirjoittaa salaa, silloin kun ei saisi. Tai paetakseen muita töitä. Tai sitten kuin vahingossa, ihan vain kokeillessaan vaikka uutta kirjoituskonetta, matkoilla, hotellissa, juuri kun ollaan lähdössä, yöllä, humalassa, missä ja miten vain muuten, mutta ei oman työpöydän ääressä virka-aikaan päivänvalossa kaikkien odottaessa kirjailijan seuraavaa romaania.”
Ihmissuhteita käsitellään niin rohkeasti, että sellaista näkee yleensä vain fiktiossa, jonka sisään on hyvä piiloutua. Tässä ihmissuhteet ovat tosia: sotkuisia, niissä on monta ulottuvuutta ja matkan varrella loukkaantumista ja loukkaamista tapahtuu väistämättä molemmin puolin, joskus tietoisesti ja joskus vain siksi, että elämä on täynnä ristiriitaisia motiiveja ja haluja.
Tästä kirjasta löytyisi sitaatteja vaikka 10 blogikirjoitukseen, mutta se kannattaa malttaa lukea itse ja kokonaan. Ja saada lisävahvistusta siihen, että elämä kannattaa elää koko painolla.
”Älä liihottele siellä näyttämöllä niin kuin olisit hyvinkin kevyt, kun painat vähintään 70 kiloa. Seiso jaloillas siellä, koko painollas.” (Marja Korhonen oppilaalleen Pirkko Saisiolle)
”Olisihan hän voinut sanoa sen sinulle kahden keskenkin, mutta kun nyt tuli sanoneeksi koko koulun kuullen, jäi se totisesti viimeiseksi kerraksi, kun liihottelit näyttämöllä. Ymmärsit, että näyttämöllä pitää seistä koko painollaan. Niin kuin elämässä muutenkin.”
Hitto miten hyvä kirja! Kiitos Heini Junkkaala älyttömän taitavasta työstä ja Pirkko Saisio siitä, että olet sellainen kuin olet. Määriteltyihin laatikoihin sopimaton.
