Dekkari – mahdollisuus valaistumiseen?

Kirsi     26.6.2023     , ,

Kesäkuun alussa vietettiin dekkariviikkoa ja jäin miettimään miksi en ole pitkään aikaan lukenut dekkareita. Totuttuun tapaan hankin aina uusimman Donna Leonin, mutta nekin ovat viime vuosina jääneet lukematta. Jotenkin dekkari tuntuu kaiken kirjatarjonnan keskellä helposti ajan tuhlaukselta, lukemiskokemukselta, jotka on kyllä imaiseva ja vetävä, mutta josta lopulta jää aika vähän käteen? Dekkariviikko tuntui sopivalta ajankohdalta hypätä taas dekkarin kyytiin ja päivittää dekkaritietous.

“Mystery novel is engaging in its own right. The plot is a microcosm of what’s going on in the mind all the time – discovering a question, gathering the pieces, or clues, and finding an answer.” Näin hienosti kuvaa transpersonaalisen psykologian emeritusprofessori Les Lancaster Liverpoolin John Moore yliopistosta dekkarigenreä täällä. Juoni on kuin mikrokosmos siitä, mitä mielessä tapahtuu koko ajan. Mutta se on sitä siistissä paketissa. Vaikka kyseessä on elämä ja kuolema, ei sentään oma eloonjääminen. Aivot ovat kuitenkin kuin luontaisesti virittyneet dekkareille.

Yksinkertaisuudessaan kai dekkarien viehätys liittyy siihen, että ihmisen mieli on utelias ja toisaalta ratkaisukeskeinen. Dekkarin maailma on samalla sotkuisessa maailmassa rauhoittava: ratkaistavana on yksi asia ja se (todennäköisimmin) tulee ratkaistua kirjan aikana. Lukeminen on kuin aivojumppaa, jossa mieli rekisteröi vihjeitä ja johtolankoja. Lopulta arvoitus ratkeaa, kaikki on taas hetken hyvin ja hallittavissa toisin kuin oikeassa maailmassa, joka on sotkuinen ja aina kesken. Täynnä asioita, joita ei voi kontrolloida.

Samalla kun dekkarin maailma on usein väkivaltainen, on se lajityyppinä silti jotenkin ihanan turvallinen. Donna Leonissa tärkeintä ei ole se kuka on syyllinen vaan Guido Brunettin elämä ja perhe, tämän kirjallisuutta rakastava vaimonsa ja ennen kaikkea Venetsia. Dekkarissa on eräänlainen ”kaava” riippumatta siitä mikä kirja on kyseessä ja kaava luo kaaokseen järjestystä. Se on kuin palapeli. Lopulta muodostuu täydellinen kuva.

Ihminen on jotenkin virittynyt tällaiseen ongelmanratkaisuun ja viehättynyt siitä, että kykenee siihen – ja usein vielä niin, että kuvittelee olleensa fiksumpi kuin tarinaa kirjassa ratkova etsivä, poliisi tai se naapurin mummo, Jessica Fletcher, jonka ympärillä tuntuu aina kuolevan ihmisiä. Ja kyllä, Murhasta tuli totta on myös pääosin Donald Bainin kirjoittama kirjasarja, jossa on 59 osaa.  

Kuten niin moni muukin, aloitin ”dekkariurani” Enid Blytonin Viisikoilla, SOS– ja Salaisuus-sarjalla. Luin Carolyn Keenen Neiti etsivää ja Robert Arthurin Kolme etsivää -kirjoja, jotka taitavasti näyttivät Hitchcockin tekeleiltä. Agatha Christien kirjoja taidettiin lukea jopa koulussa. Isoisältäni sain kimmokkeen Georges Simenonin Maigret-kirjoihin, joita edelleen luen silloin tällöin. John Grishamin, Ilkka Remeksen, Liza Marklundin uusimmat piti aina hankkia. Nyttemmin näihin kuuluu mm. Max Seeck, josta pidän myös siksi, että kirjan Helsinki on tuttu. Remestä ja Grishamia en enää lue, en oikein osaa sanoa miksi.

Mutta sitten on sivistyksen aukkoja, kuten Satu Rämö ja ilmiöksi noussut Hildur, josta on otettu jo  12. painos, vaikka kirja on ilmestynyt viime vuonna.

Dekkariviikolle varustauduin siis Hildurilla, sen jatko-osalla Rósa & Björk, ja Gillian McAllisterin kirjalla Väärässä paikassa väärään aikaan. Ennen näitä tarvitsin mökkimatkalle nopeasti jotain äänikirjaa, joka olisi helposti soljuva eikä liian pitkä. Tarjonnasta valikoitui Goodreadsin viime vuoden parhaimmaksi dekkariksi arvioitu Nita Prosen The Maid.

The Maid oli tylsä, ennalta-arvattava ja odotin koko ajan jotain kiehtovaa lopputwistiä, joka selittäisi miksi Goodreadsin lukijat olivat pitäneet tästä. Sitä ei tullut. Myöhemmin luin mm. Guardianin arvion kirjasta, joka alkaa toteamalla kirjan olevan ”cozy mystery”. Jos olisin huomannut kuvailun aikaisemmin, en ehkä olisi ottanut kirjaa ollenkaan. Oli siinä myönteisiäkin puolia. Rikoksen ratkaisija, hotellin huonepalvelija Molly on kiinnostava ei ihan neurotyypillinen henkilö. Tämä tuntuu kokevan asiat ja ihmiset varsin kirjaimellisesti. Tästä seuraa yhtä aikaa koomisia väärinymmärryksiä ja toisaalta tarkkailun terävyyttä. Erilainen tarkastelukulma ja myös vähän epäluotettava kertoja, joka tuo kirjaan jotain jännitystä – onko kaikki sittenkään kuten kertoja, eli Molly meille väittää. Lopulta kiltti Molly tietysti ratkaisee mysteerin, loppu hyvin, kaikki hyvin. Guardian toteaa juonen olevan ”undemanding” ja sitä se kyllä on. ”Mukava” – ei ehkä dekkarille paras mahdollinen luonnehdinta.

Sen sijaan Gillian McAllisterin Väärässä paikassa väärään aikaan on tosi virkistävä tuttavuus. Hieman scifi-mäinen juoni, jossa alussa tapahtunut murha ratkaistaan matkustamalla kirjaimellisesti menneeseen ja vihjeitä palapelin ratkaisemiseen kerätään sitä kautta. Kirja imaisee mukaansa nopeasti ja sitä ei oikeastaan voi jättää käsistään ennen kuin koko homma on ratkaistu. Suosittelen.

Sitten ilmiö nimeltään Hildur.

En tiedä onko minussa jotain ”vastarannan kiiskeä”, mutta helposti käy niin, että jos jotain oikein ruvetaan hehkuttamaan, alan sisäisesti vastustamaan sitä. Eikö siinä ole jotain epäilyttävää, että sillä lailla hullaannutaan? Alan lukea Hilduria ja saan ekan osan luettua yhdessä päivässä, Rósa & Björkin seuraavana päivänä ja vasta siinä vaiheessa saan kuulla, että kolmososa Jakob ilmestyy vasta marraskuussa. Vahinko on kuitenkin tapahtunut jo massiivisella voimalla. 1) Katselen netistä islanninvillapaitaohjeita, 2) harkitsen surffausharrastuksen aloittamista ja 3) tilaan lentoliput Reykjavikiin marraskuun lopulle, jotta voin lukea kolmososan siellä missä se (oletettavasti) tapahtuu. Jos Rämö tuokin Jakobin kirjassaan Helsinkiin olen järkyttynyt. Rämön tarina on jännittävä ja hahmot kiehtovia (vaikka itse Hildur on ärsyttävän reipas, jos Hildur olisi Instassa olisin ensin ihastunut ja vähän ajan kuluttua piilottaisin tämän pirteät postaukset…). Vaikka Rämö haastatteluissaan kertoo laskelmoivansa tarkasti kirjoittamistaan, kirjat eivät tunnu ”väkisin tehdyiltä” vaan taitavan kirjoittamisen lopputulokselta. Ilmiölle on siis syy: hemmetin hyvä dekkarisarja.

Jossain vaiheessa puhuttiin kirjallisuuden “dekkaroitumisesta” ja sillä tarkoitettiin kirjallisuuden ja lukemisen laadun huononemista. On totta, että dekkarit ovat yleensä aika yksinkertaisia juoneltaan ja vaikka ihmishahmot voivat olla psykologisesti kiinnostavia, ovat ihmissuhteet usein aika itsestäänselviä, maailma on melko mustavalkoinen.

Silti.

Dekkari on täydellinen yhdistelmä odotettavissa olevaa ja yllättävää. Toistuva rakenne tekee siitä ennalta arvattavaa ja toisaalta juuri se koukuttaa. Kun yleensä tietää kuinka tarina päättyy (rikos ratkaistaan, konna saa palkkansa, tai ainakin tämä on identifioitu, hyvät ovat ovelampia kuin pahat) voi keskittyä huoletta etsimään johtolankoja ja antaa tarinan itsessään vain edetä. Ei tarvitse pohtia mitä kirjailija milläkin lauseella on halunnut sanoa. Puhdasta lukemisen ja viihtymisen nautintoa.

Dekkari parhaimmillaan vaatii etsimään johtolankoja ja sitä kautta käyttämään kognitiivisia omia kykyjä. Dekkari kiehtoo koska se on jännittävä, kauheakin, pelottava. Hahmojen ymmärtäminen on tärkeää ainakin rikoksen näkökulmasta, kenellä on motiivi, miksi joku käyttäytyy kuten käyttäytyy. Kiinnostavan Virginian ja Harvardin yliopiston tutkimustuloksen mukaan ihmisen mieliala ei ole parhaimmillaan pelkästään turvallisessa ja pehmoisessa tilassa vaan pysyy pidempään myönteisenä epävarmassa tilanteessa, jos tiedämme, että lopputulos on myönteinen. Tässä tapauksessa siis dekkari on epävarma tilanne, jota selvitetään, mutta josta on varma, että rikos ratkaistaan. Ratkaisun odottaminen on nautinto, kun tietää, että lopussa saa palkinnon. Dekkarissa on lähes kaikki ne osatekijät, jotka tarvitaan uteliaisuuden sytyttämiseen.

Kiinnostava artikkeli aiheesta tutkimusviittauksineen täällä.

Lopulta tohtori Russel Golman (entinen matemaatikko, nykyinen behavioristinen taloustieteilijä)  tiivistää dekkarin ytimen:

“You get the feeling that if you just get the right piece of information, you could make sense of the whole thing. There’s the potential for an epiphany.” Valaistuminen – ei ihan pieni lupaus.

Seuraava dekkari listallani on New York Timesin suosittelema Jaime Lynn Hendricksin I Didn’t Do It. Kesto vähän yli 9 tuntia ja kestää siis 3 mökkimatkan suuntaa.