”Onni, missä se elämässä on, joskus ei yhtään missään ja joskus ihan tässä.”

Kirsi10.4.2016Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Mies kysyi, mitkä ovat mielestäni Juha Itkosen parhaat puolet kirjailijana? Näin vastaan luettuani kirjan Palatkaa perhoset (Otava 2016).

1) Itkosella on häkellyttävä kyky tuoda ihmissuhteissa olevat ristiriidat esille. Osin sitä auttaa taitava kerronta. Palatkaa perhoset -kirjassa kolme näkökulmaa. Kurkistus kolmen ihmisen mieleen. Samat tapahtumat, lauseet voivat merkitä ihan muita asioita. Ihmissuhteet menevät lukkoon koska kukaan ei todellisuudessa voi ymmärtää sitä mitä toisen mielessä aina tapahtuu. Ihmiset ovat historioidensa (ja unelmiensa) summa ja tulkitsevat asioita eri tavoin. Itkonen tuo nämä ristiriidat näkyviksi. Ja vielä tavalla, johon voi samaistua. Samalla kun tekee mieli huutaa Antille, Suville ja Leenalle, että puhukaa nyt helvetti keskenänne!

2) Itkonen osaa rakentaa tarinan niin, että sillä on merkitystä. Kirjan alussa itselläni oli jotain keskittymisvaikeuksia (jotka eivät välttämättä johtuneet millään lailla Itkosen kerronnasta vaan omasta levottomuudesta viikonlopun alussa). Kieli tuntui monimutkaiselta, liian arvoitukselliselta. Teki mieli sanoa, että koita nyt hyvä ihminen kertoa tämä niin, että ymmärrän mistä tässä on kysymys. Pelkäsin, että hahmot eivät avaudu minulle ihmisinä, sellaisina, että oikeasti välittäisin siitä mitä Suville elämässään tapahtuu. Jossain vaiheessa kuitenkin putosin kirjaan ja aloin välittää. Salakavalasti Itkonen kertoi tarinan, jossa lopussa en voinut kuin itkeä. Ja sitä tapahtuu itse asiassa aika harvoin kirjojen kohdalla. Elokuvien kyllä, kirjojen harvoin. Paitsi että hahmot olivat merkityksellisiä, niihin olikin helppo samaistua. Mitä jos omassa ihmissuhteessa harrastaa samanlaista kuurupiiloa? Aivan varmasti tekee. Suojelee itseään, mutta miltä ihmeeltä?

3) Itkonen on viisas. Elämäntarinoiden kautta hän pohdiskelee elämää, hyvää elämää. Pitääkö unelmiaan jahdata, onko intohimoton parisuhde välttämättä huono asia, pitääkö rakkauden perässä juosta vai onko rakkautta se, että päättää jäädä vastuuseen sitoumuksistaan. Kun tekee ”uhrauksen” parisuhteensa eteen, saako ryhtyä marttyyriksi? Suvi Vaahteran äiti Leena ei ole tyytyväinen missään, marisee koko ajan. Suvi jahtaa jotain täydellisyyttä ja tappaa sillä tavoin perhosensa. Antti on tuuliajoilla ja katkera, miksi hänestä ei tullut tähteä. Kuinka paljon ihminen elää jossain muussa kuin hetkessä, jossa on. Vaikka on päättänyt olla siinä hetkessä ihan itse. Itkosen viisaus on helppoa vastaanottaa sillä se ei ole osoittelevaa. Toisenlainen elämä ei ole parempaa, oikeampaa, hyväksytympää kuin toisenlainen. Jokaiselle elämä on eri vaikka sisältääkin tavallaan samoja aineksia, jaksoja, päätöksen paikkoja.

Lisäksi ihailen Itkosta vielä yhdestä asiasta. Hän uskaltaa laittaa itsensä peliin. Tämä(kin) kirja on sellaisen kirjailija tuotos, joka avaa itsensä lukijalle. Ei suojaudu mihinkään kuoreen vaan on hämmentävän auki. Siltä ainakin tuntuu. Ei löydy sarkasmia tai kyynisyyttä, jonka piilosta kirjailija turvassa huutelisi.

Mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kannattaa lukea itse. Juoni ei ole tässä pääasia vaikka hyvä onkin ja vetää lukijaa kevyesti kääntämään sivua toisensa jälkeen.

Jos minulta kysytään, tämä on Itkosen vahvin kirja.

Rakkaudesta: ”Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin harvinaisessa tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisiaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.”

Merkityksellisyydestä: ”Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään.”

Kohtaaminen Julian Barnesin kanssa

Kirsi29.10.2015Aiheet: Yleinen

Ystävä muistutti kirjailija Julian Barnesista. Hyllystäni löytyi kuusi teosta, yksi, joka oli vielä lukematta. Koska tapanani on merkata kohtia lukemistani kirjoista, löytyy kirjojen tunnelma helposti. Kirjassa Levels of Life Julian Barnes kirjoittaa menetyksestä, mutta erityisesti kuitenkin rakkaudesta:

”So why do we constantly aspire to love? Because love is the meeting point of truth and magic. Truth, as in photography; magic, as in ballooning.”

Kirjassaan The Sense of an Ending Barnes taas käsittelee mm. ihmisen luonnetta, mikä ihminen oikein on ja missä vaiheessa itsekseen muuttuu?

”Does character develop over time? In novels, of course it does: otherwise there wouldn’t be much of a story. But in life? I sometimes wonder. Our attitudes and opinions change, we develop new habits and eccentricities; but that’s something different, more like decoration. Perhaps character resembles intelligence, except that character peaks a little later: between twenty and thirty, say. And after that, we,re just stuck with what we’ve got. We’re on our own. If so, that would explain a lot of lives, wouldn’t it? And also – if this isn’t too grand a word – our tragedy.”

Olin eilen tilaisuudessa, jossa puhuttiin verkostoitumisesta. Totesin siellä, että kaikki merkittävä ja kiinnostava syntyy ihmisten välisissä kohtaamisissa. Pidän lukemista yhtenä itselleni tärkeimmistä tavoista kohdata toinen ihminen, kirjoittaja, ja tämän ajatukset. Niistä ei aina tarvitse olla samaa mieltä, mutta parhaat jalostavat ja laajentavat omaa ajattelua. Julian Barnes ajatuksineen on varmasti yksi niistä.

Ystäväni sanoi pitävänsä kirjaa Nothing to be Frightened of parhaana. Kuulemma siinä missä Levels of Life on ”kiva”, Nothing to be Frightened of on suuri. Seuraavaksi siis se.

Julian Barnesia on muuten suomennettu harmillisen vähän.

Omavaltaista menettelyä

Kirsi12.4.2015Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.

Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.

Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.

Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.

Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.

Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.

Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”

Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”

Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.

En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”

Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”

Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”