Leo Tolstoi: Anna Karenina (suom. Ulla-Liisa Heino)
”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”
Hmm. Onkohan näin? On tietysti niin, että jos jotain lausetta aletaan toistaa kuin jumalallisena totuutena, se alkaa epäilyttää. Toisaalta kun mitä tahansa lausetta katsoo riittävän monesta suunnasta, siitä löytyy aukkoja, se ei enää tunnukaan todelta. Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen lause on myös niin monitulkintainen, että siitä on esitetty useita teorioita ja sitä voi kätevästi käyttää moneen muuhunkin asiaan. (Löysinpä tutkielman siitäkin kuinka tätä ”Anna Karenina periaatetta voi käyttää selittääkseen tieteen onnistumisen – toisin sanoen, mitä puuttuu huonosta tieteellisestä tutkimuksesta ja mikä on ”onnellinen” tieteellinen tutkimus).
Palaan lauseeseen ja sen tulkintoihin kohta.
Olen lukenut Anna Kareninan joskus parikymppisenä, muistan nimittäin kuka koiristamme pentuna pureskeli kirjan kannen. Kirjahan on intohimoisen rakkauden, kolmiodraaman, syyllisyyden ja lopulta itsetuhon (ja toisaalta vastakkaisena tarinana ”onnellisen” avioliiton) kertomus. Muistan olleeni hieman ärsyyntynyt siitä, että onnellisuus ja onnettomuus esitettiin niin silmiinpistävästi vastakkaisina. Intohimoisen rakkauden perään lähteminen johtaa vain onnettomuuteen, naisen olisi parempi pysyä äitinä ja vaimona, turvallisesti ja arkisesti, ei toivoa elämään ja parisuhteeseen kiihkeyttä. Eikö tämä ollut jotenkin varoittava esimerkki, vähän kuin Gustave Flaubertin Rouva Bovarykin? Eikö tämä ollut miesten tapa yrittää pitää naisväki kurissa ja järjestyksessä?
Sitten se kirjan ensimmäinen lause: ”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”
Kolme mahdollista tulkintaa:
Ollakseen onnellinen perheellä on oltava tietyt perusasiat kunnossa: perheenjäsenten terveys, riittävä taloudellinen turvallisuus ja keskinäinen kiintymys. Jos jokin näistä mättää, perhe on onneton?
Onnellisuus on asennekysymys. Onnellisessa perheessä on päätetty pysyä yhdessä, hyväksytty joskus puuduttava arkikin, tärkeintä on perhe. Onneton perhe sen sijaan muistaa narista puutteista, arkinen halutaan muuttaa juhlaksi, puoliso jännittävämmäksi, yhdessä olemista kyseenalaistetaan.
Onnellinen perhe on noudattaa yhteisön moraalisääntöjä ja normistoja. Se voi nojata vaikkapa yhteiseen uskontoon tai muuten vain käyttäytymisen hyväksyttäviin normeihin. Ulkoinen maailma määrittää käsityksemme siitä mikä on hyväksyttävää ja kun pysymme sen rajoissa, koemme ainakin hyväksyntää, ehkä sitä voi kutsua onneksikin? Onneton perhe sen sijaan ravistelee normeja, jopa rikkoo niitä, kukin omalla tavallaan, saa osakseen paheksuntaa ja ehkä eristetään yhteisöstä.
Nämä eivät ole mitään tieteellisiä, edes kirjallisuustieteellisiä, selityksiä lauseelle, omia ajatuksiani siitä, mitä Tolstoi ehkä on tarkoittanut. Tai mitä tarkoitamme, kun toistamme lausetta.
Itse ajattelen, että niin onnellisuus kuin onnettomuuskin, ovat ihmisen pään sisällä olevia asioita, joita saatamme hahmottaa hyvinkin eri tavoin. Onnellisuus ei ole sen tylsempää tai geneerisempää kuin onnettomuuskaan. Perheissä oleva onnellisuus tai onnettomuus ovat molemmat tavallaan ihmissuhteissa samoja asioita ja siltikin jokaisen oman päänsisäisen cocktailin tulosta. Pidän ajatuksesta, että elämä on samaan aikaan kaikilla ihan samanlaista ja sittenkin aivan erilaista. Ja siitä, että muistaisimme, että jokainen pyrkii elämään onnellista elämää. Kukin omalla tavallaan.
Siitä on yli 30 vuotta kun olen lukenut Anna Kareninan. On aika ottaa se uudelleen lukuun. Ensin hankin toisen fyysisen kappaleen. Paitsi että tämä hyllyssä oleva on koiran syömä, tämä on myös painoksena sietämätön: silkkipaperin ohuita sivuja ja naurettavan pientä tekstiä. Tai sitten se johtuu siitä, että 30 vuotta sitten ikänäkö ei vaivannut…
Todella hieno kirjailija James Meekin essee kirjasta Guardianissa, löytyy täältä.
