Huhtikuun luetuista kirjoista suosituksiin asti selvisi 5 kirjaa:
Sloane Crosley: Grief is for People
“When you die by suicide, you die alone.”
Kuinka käsitellä surua kun läheinen tekee itsemurhan. Käsitelläänkö sitä siististi vaiheittain, kuinka suhtautua syyllisyydentunteisiin (“When does a suicide begin?”), kuinka pitää toista tavallaan vielä hengissä käymällä yhteisissä paikoissa. Kuinka hakea tukea ja apua sururyhmistä: “You can’t linger in places like this. People attack you with love. You crowd-surf on the loving hands of strangers. Anytime you like, you can enter this collective mood; no need to read the room when the room reads you. But therein lies the danger. People become addicted to the foul weather of the group.”
Sloane Crosleyn ystävä ja entinen työtoveri tekee itsemurhan, samoihin aikoihin Sloanen asuntoon murtaudutaan ja sieltä varastetaan koruja. Crosley käsittelee näitä kahta asiaa rinnakkain muodostaen ehkä vähän turhankin teennäisen rakennelman ystävän itsemurhan ympärille. Parhaat osat tästä kirjasta kuitenkin käsittelevät Sloanen tunteita ja menetyksen käsittelyä suhteessa ystävään, ei koruihin.
“George Sand said we cannot tear a single page from our lives but we can burn the whole book.”
Kuinka pysähtyä suruun kun sille ei oikein ole tilaa, kunnes pandemia iskee. “At least I felt granted permission to let the depression curl up and sleep next to me. I’d dedicated so much time to negotiating with loss, time everyone assumed I was using for what the fitness instructors call ‘active recovery’. At least now I didn’t feel out of step with the mood of the city. That’s right, everyone get on my level.”
Crosleyn teksti on suoraa, muiden kirjailijoiden sitaatit hienoja ja surun tunteen käsittely selkeää ja rehellistä, ilman turhaa tunteellisuutta tai selittelyä. Tämän ajatukset ovat omaperäisiä ja lauseet täyteläisiä. Tämä oli erinomainen kirja.
“I can’t take the compliment. The minutes keep coming and I cannot swat them away. I sit in this earthly lump I cart around, hating my eyes fixed in their sockets, hating my heart, so showy in its persistence. I wish I could ball up my skin, drop it under the seat, and watch it roll away.”
“Until I dealt with the attack, I wouldn’t be able to write anything else. I understood that I had to write the book you’re reading no before I could move on to anything else. To write would be my way of owning what had happened, taking charge of it, making it mine, refusing to be a mere victim. I would answer violence with art.”
Kun Salman Rushdie kuvaa itseensä kohdistuvaa hyökkäystä tekee mieli laittaa silmät kiinni, niin eläväisesti tämä tilanteen kuvaa. Kuin olisi itse paikalla. Kun hän kuvaa sairaalassa olemista, silmän paranemista tai väärästä lääkityksestä johtuvaa virtsaamattomuuttaan, sama juttu. Ihan kuin olisi itse paikalla. Silloinkin kun ehkä ei haluaisi niin yksityiskohtaisia kuvauksia. Sama piirre tekee kirjasta toki hienon. Se on kaunistelematonta ja inhimillistä tekstiä. Rushdie kuvaa itseään myös potilaana armottomasti, aina tämä ei jaksa olla kohtelias tai kiltti potilas. Rushdie kuvaa itseään tavalla, jota moni meistä ei tekisi. Kun hänen kimppuunsa vuonna 2022 hyökkäsi mies puukon kanssa, vammat olivat kuolemanvakavia. Kun paikalle tulleen helikopterin lääkäri joutui kysymään kirjailijalta tämän painoa, (tietääkseen voiko helikopteriin tulla mukaan muita kuin tämä, helikopterissa on painorajoitus), kirjailija kertoo, ettei olisi halunnut kertoa, sillä oli viime vuosina lihonut. Tämä siis oli turhamainen tilanteessa, jossa henki oli vaarassa. Inhimillinen siis.
Rushdie ei ole tavannut puukottajaansa, joka edelleen odottaa tuomiotaan. Kirjassa hän kuitenkin käy hyökkääjän kanssa kuvitteellista dialogia mm. fatwasta, joka hänen ylleen langetettiin ja joka oli teon motiivina.
“I have learned a lot about demonization, that’s true. I know that it is possible to construct an image of a man, a second self, that bears very little resemblance to the first self, but this second self gains credibility because it is repeated over and over again, until it begins to feel real, more real than the first self. I believe it’s this second self that you have gotten to know, against whom your sense of an enemy is aimed. To answer your question, I know I am not that second self. I am myself, and I turn away from hatred, and toward love.”
“Maybe men in love find it harder to carry out such cold-blooded attacks. Maybe such persons’ solitude is a necessary precondition for their willingness to do such deeds. And maybe you, dear A., are a member of that group of solitary killers.”
Kirja on paitsi selonteko siitä mitä tapahtui myös jonkinlainen kirjailijan uudelleensyntymisen kertomus.
“When Death comes very close to you, the rest of the world goes far away and you can feel a great loneliness.”
“One has to find life, I said. One can’t just sit about recovering from near death. One has to find life.”
Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi
”Mietin, mihin sinun ajatuksesi karkaavat, kun olet yksin. Mitä sinä ajattelet, odotatko sinä jotakin vai onko aika täällä kuin ikkunasta avautuva maisema, joka vain on eikä liiku?”
Tästä kirjasta kirjoitinkin jo blogiin, löytyy täältä.
Karl Ove Knausgård:Kolmas valtakunta(suom. Jonna Joskitt-Pöyry)
”Minut oli vallannut vanha tuttu tunne, että olin kaksi erillistä ihmistä. Toinen puuhaili ylhäällä päivänvalossa päivänvalojuttuja, ja toinen kolusi alhaalla pimeydessä tunteiden raskauttamana, sanattomana, muodottomana.”
Sanotaan se sitten taas: häpeäkseni en ole lukenut Knausgårdin Taisteluni-teosta. Tiedän, tiedän, se ehdottomasti pitäisi lukea, se on kirjallisuushistoriaa, Proustin innoittamaa ja loistava ja ainutlaatuinen teos. Se on kirja, josta autofiktio-buumi sai alkunsa ja kirja jota mieheni hehkuttaa. Tehtävän massiivisuus ei tällä hetkellä innosta. Sen suosiokin saa epäilemään. Jos juna on jo mennyt, mitä sitä haikailemaan, uusia junia tulee asemalle, hyppään niihin…
Aloitin tämän uudenkin sarjan ”väärästä päästä”. Kun mieheni oli lukenut tämän sarjan kolmannen osan, kehui sitä vuolaasti ja vielä vakuutti, että sen voi lukea itsenäisenä teoksena ilman, että on pakko lukea koko sarjaa, taivuin. Katsotaan nyt sitten mistä tämä on kotoisin.
”Menneisyyttä ei ole oikeasti olemassa. On vain käsityksemme siitä. Eli asenne ratkaisee, ja asenteita voi muuttaa.”
Jännästi tämä oli vähän kuin dekkari, vetävä ja nopeasti luettava. Tarina vei mennessään, se veti sisäänsä ja hahmot olivat todellisen tuntuisia. Ne pakkomielteisimmätkin, tai ehkä juuri ne erityisesti. Kirjassa näkyy myös pilkahduksia Knausgårdin taide-entusiasmista.
”Syvyyteen kätkeytyvä muuttui usein latteaksi pintaan noustessaan. Tutut symbolit rapauttivat merkitystä.
Värien käytöllä ongelma olisi ratkennut. Värit ovat syvyyttä. värit ovat pohjattomia. Värit liukuvat toisiinsa. Vuotavat.”
Hesarin Jukka Koskelainen tarttui myös tähän epäillen, mutta vakuuttui, arvio löytyy täältä. Mieheni hankki minulle toiveikkaasti kaksi aikaisempaa osaa. Katsotaan.
“I was searching for an understanding of how I would live my life as an older person, what possible identities I could assume, what potential existed in me despite the anxiety of not knowing about this new time of life.”
Lyn Slaterille sanottiin, että ei kannata käyttää Sanaa vanha hän kirjoittaa kirjansa ikävuosista 60-70. Slater toteaa, että haluaa käyttää sanaa vanha, sillä on sitä. Sen sijaan hänestä sanan vanha merkitystä tulisi muuttaa kuvaamaan paremmin sitä mitä ihminen 60- tai 70-vuotiaana tänään on. Miksi sanalla vanha on kielteinen kaiku jos sanalla nuori ei ole? Eikö sanaa juuri pitäisi voida käyttää ja ulkopuolisen maailman – ja jokaisen meistä – muuttaa käsitystään siitä, että siinä olisi jotain kielteistä. Huomaan pitäväni ajatuksesta.
“Life when you are old could very well become an unpredictable, wild, and crazy adventure, as it has for me.”
Tämä ei oikeastaan ole kirja siitä kuinka olla vanha vaan siitä kuinka ihmisen identiteetti kehittyy eri ikäisenä ja kuinka se vastaa niin omaa sisäistä kuin usein armotonta ulkoista maailmaa.
“Taking control of how you want to live your life and what story you want to tell about yourself is an act that transcends age.”
Slater löytyy Instagramista @iconaccidental ja on virkistävä väripilkku. Tämä muuttui kuin vahingossa muoti-ikoniksi ja influensseriksi ja käsittelee myös siihen liittyviä ristiriitaisia tunteitaan kirjassa.
“I colluded in my own disappearing by becoming an ‘influencer’ in the capitalist sense of the word, not an influencer of culture change as I had originally started out to be.”
Se ehkä sanottakoon, että Slater ei ehkä kuitenkaan ole sujuvimpia kirjailijoita ja kirja on paikoin hieman takkuinen. Slaterin mutkaton suhtautuminen elämään on kuitenkin virkistävää luettavaa. Entinen yliopiston professori, joka aloitti muotibloginsa 61-vuotiaana, on ihan hyvä ikoni jos sellaista tarvitsee.
“Is it really about having positive expectations about being old, or is it simply having positive expectations about yourself and others?”
Itsensä uudelleen luominen on aina kiehtova ajatus. Slater vaikuttaa vaatteiden kautta, oma purpose voi löytyä jostain muusta tavasta olla näkyvä, vaikuttava ja olemassa.
“It seems in older life we get the gift of rediscovering the person we may have lost as our roles changed. In older life, I have found I contain identities I’ve never known before. At any age, we can become someone we never knew before.”
