”Esseen tulisi ottaa lumoihinsa ensimmäisellä sanallaan ja pitää pauloissaan niin että virkistynyt lukija havahtuu muuhun maailmaan vasta viimeisen sanan kohdalla.”
Virginia Woolf: Moderni essee
Valitsimme Woolf-piirissä vuoden viimeisestä kirjasta, esseekokoelmasya Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (suom. Jaana Kapari-Jatta) 10 esseetä yhdessä luettavaksi ja keskusteltavaksi:
Herra Bennett ja Rouva Brown (1924)
Moderni romaani (1925)
Naiset ja kaunokirjallisuus (1929)
Tunteja kirjastossa (1916)
Miten kirjaa tulee lukea? (1926)
Kirjoitelma kritiikistä (1920)
Elämä ja romaanikirjailija (1926)
Kiitäjän kuolema (1942)
Sairastamisesta (1930)
Rauhan ajatuksia ilmahyökkäyksen aikana (1940)
Kirjailija Antti Nylén on terävästi arvioinut teoksen Hesarissa sen ilmestyttyä. Nylénin perusajatukseen voi yhtyä: esseet sekä ärsyttävät että viehättävät. Osa tuntuu aika puisevilta osa, kuten vaikkapa nimikkoessee Kiitäjän kuolema taas on niin hieno, että se pitää lukea parikin kertaa. Itse kokoelma on hienosti suomennettu ja ehkä ainoa ”kehitysehdotus” siihen olisi ollut esseiden järjestykseen liittyvä. Olemme Woolf-piirissä nyt lukeneet Woolfin tuotantoa siinä järjestyksessä missä sitä on julkaistu (poislukien esseet, jotka jätimme Omaa huonetta lukuunottamatta tähän loppuun). Olen lukenut Woolfin tuotantoa runsaasti aikaisemminkin, mutta tämä lukutapa on ollut erityisen valaiseva ja kiinnostava. Kun samaan aikaan olen seurannut Woolfin päiväkirjoista missä elämässä mennään on voinut seurata hienosti tämän elämän ja tuotannon matkaa, kehitystä ja kaarta. Olisiko nämä esseetkin voinut laittaa vain ilmestymisjärjestykseen eikä edes yrittää kategorioida?
Joka tapauksessa. Esseistä huikein oli mielestäni Kiitäjän kuolema. Kuoleman aika kylmä ja etäinen seuraaminen ”livenä” ja toisaalta kielen runollisuus yhdistelmänä luovat mielettömän intensiivisen tunnelman. Rauhan ajatuksia ilmahyökkäyksen aikana tuntuu ikävällä tavalla ajankohtaiselta. Ajatukset siitä, että tällaista ei enää tapahtuisi, että ihmiskunta keksii paremman tavan ratkoa raja- ja muita riitoja ja erimielisyyksiä kuin tapattamalla nuoria ihmisiä rintamalla, ei ole toteutunut.
Esseissä (kuten muussakin kirjallisuudessa) on tietysti niin, että jossain ajassa jokin tuntuu puhuttelevan enemmän. Itseäni tämän Woolf-vuoden jälkeen puhuttelivat eniten esseet kirjoittamisesta, kirjailijan elämästä ja ylipäänsä kirjallisuudesta.
Esseessä Nainen ja kaunokirjallisuus Woolf käsittelee kirjallisuutta siitä näkökulmasta mikä tulee näkyväksi, mikä koetaan tärkeäksi ja mikä jää piiloon. Hän toteaa, että naisen maailma on jäänyt pääosin sivuseikaksi miesten kirjoittamassa ”sankarikirjallisuudessa”. Tämä muuttaa tapaa arvottaa asioita. Kun nainen kirjoittaa romaania, tulokulma saattaa olla toinen ja yhtäkkiä se mikä oli arvokasta, nähdäänkin irvokkaana. Eri näkökulmat ovat tärkeitä.
”Kun siis nainen kirjoittaa romaania, hän huomaa alinomaa, että hänen tekee mieli muuttaa vakiintuneita arvoja – tehdä vakavaa jostakin, mikä vaikuttaa miehestä merkityksettömältä, ja joutavanpäiväistä jostakin, minkä mies kokee tärkeäksi. Ja siitä häntä tietysti arvostellaan…”
Esseessä Moderni romaani puhutaan realismin ja modernismin eroista:herra ”Bennettin hahmot elävät rehevästi ja jopa arvaamattomasti, mutta mistään ei selviä, miten ja minkä takia he elävät.”
Woolfin mukaan materialistiset ”kirjailijat kirjoittavat merkityksettömistä asioista”, ”he käyttävät suunnattoman määrän taitoa ja näkevät suunnattoman paljon vaivaa saadakseen yhdentekevän ja ohikiitävän vaikuttamaan todelta ja pysyvältä.”
Lopulta kysymys on kuitenkin:
”Onko tällä merkitystä? Mikä on tämän tarkoitus?”
”Onko elämä tällaista? Onko romaanin oltava tällainen?”
Itse ajattelen, että tämä elämän merkityksellisyys/merkityksettömyys on koko Woolfin kirjallisen tuotannon ja ajattelun ytimessä. Siksi uskon, että hän kirjailijana ja hahmona minua kiinnostaa. Hän pyrkii myös vastaamaan tähän mysteeriin vaikka ei ehkä löydä pysyvää vastausta – ehkä sellaista ei vain ole.
Se kuinka Woolf kuvaa ihmistä ja elämää on kaunista ja tarkkaavaista ja esimerkiksi tästä sitaatista pääsee hyvin kärryille miksi ja miten Woolf fiktiotaan kirjoittaa kuinka kirjoittaa:
”Elämä ei ole sarja symmetrisesti ajateltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kerä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen.”
”Kirjatkaamme atomit siinä järjestyksessä kuin ne putoavat mieleen, jäljittäkäämme malli, jolla kulloinenkin näkymä tai sattumus osuu tietoisuuteen, näyttipä se miten hajanaiselta ja sekavalta tahansa.”
”Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy; jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella.”
Miten kirjaa tulee lukea? essee pureutuu lukemiseen.
”Mutta kuka lukee päämäärien vuoksi, olipa se miten toivottavaa hyvänsä? Eikö joitakin asioita tehdä vain koska ne ovat hyviä sinänsä ja eikö joitakin vain mielihyvän takia? Ja eikö lukeminen kuulu juuri näihin? Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ’Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. he ovat rakastaneet lukemista.’”
Elämä ja romaanikirjailija yhdistää kirjoittamisen tarkoituksen ja kirjailijan elämän. Woolf puhuu oman huoneen tärkeydestä, mutta kirjailija ei voi vetäytyä elämän pelosta vain omaan työhuoneeseensa:
”Jotta lause elää, sillä on oltava sydän, pieni elämän kipinä, ja tämän romaanikirjailija joutuu, olipa riski millainen hyvänsä, nappaamaan omin käsin liekeistä.”
”Hänen on altistettava itsensä elämälle, hänen on otettava se riski, että petollinen elämä ohjaa harhaan ja temppuilee; hänen on tempaistava elämältä aarteet ja päästettävä roskat valumaan haaskuun.”
Essee Sairastamisesta (On Being Ill) on yksi hienoimmista ja tunnetuimmista Woolfin esseistä. Kirjoitin tästä uutiskirjeeseen aikoinaan seuraavaa:
Virginia Woolfin essee On Being Ill purkaa terveyden normin: se irrottaa katseen hyödyllisyydestä ja asettaa tilalle toisenlaisen tietoisuuden, jossa maailma näkyy toisin.
Kirjeessään Vitalle Woolf tiivistää paradoksin: “The best of these illnesses is that they loosen the earth about the roots.” Sairaus irrottaa maata juurten ympäriltä — se hellittää kiinnityksen arjen kovaan pintaan, jotta toiset merkitykset pääsevät hengittämään.
Woolf väittää, että kirjallisuus on laiminlyönyt kehon arkiset myrskyt: vilunväristykset, päänsäryt, kuumeen hämärän logiikan. “English, which can express the thoughts of Hamlet and the tragedy of Lear, has no words for the shiver and the headache.” Kieli taipuu kuninkaitten kohtaloihin, mutta köyhtyy, kun pitäisi nimetä kivun hienovaraisuutta. Silti juuri siellä, kielen reunalla, ihmisyys paljastuu hauraana ja herkkänä.
Samalla perspektiivi mullistuu: “the whole landscape of life lies remote and fair, like the shore seen from a ship far out at sea.” Sairas katsoo elämää etäisyydestä, irrallisena, sivukaistalta, toisella tavalla kauniina. Arvojärjestykset muuttuvat. Etäisyys tekee mahdolliseksi uudet havainnot siitä, mikä todella kantaa.
Yksi esseen mieleenpainuvimmista oivalluksista on katseen vapautuminen kohti taivasta. Terveiden arjessa taivas on “taustakangas” säälle ja arkkitehtuurille; pedantti pälyily häiritsisi jalankulkijoita. Sairas taas makaa ja katsoo suoraan ylöspäin:
“Now, lying recumbent, staring straight up, the sky is discovered to be something so different from this that really it is a little shocking… this endless activity… has been left to work its will year in year out.”
Taivas paljastuu loputtomaksi koneistoksi — esirippujen nousemiseksi ja laskeutumiseksi, valon ja varjon kokeilulaboratorioksi — jonka olemme aina muka “tienneet”, muttemme oikeasti nähneet. Kun ihminen saa olla, ei joudu hääräämään, maailma näyttääkin toiselta, siitä paljastuu hienovaraista kauneutta.
Woolf kääntää katseen lopulta suuresta pieneen: “Perhaps then, if we look down at something very small and close and familiar, we shall find sympathy. Let us examine the rose.” Ruusu on tässä sekä kasvi että metodi: empatia syntyy läheisyydestä. Se on myös vastaus kysymykseen, miksi “influenssasta kertova romaani” muka olisi juoneton — “wrongly however,” Woolf huomauttaa. Sairauden kertomus on toisenlainen juoni: hitaus, katkonaisuus ja valon vaihtelut ovat sen tapahtumia.
On Being Ill on kiehtova tutkielma sairauden luonteesta ja ihmisen muuttumisesta: sairas on joutilas, tipahtanut muusta elämänrytmistä, ja juuri siksi oppii olemaan läsnä, kuuntelemaan ja katsomaan tarkemmin: taivaskin alkaa elää.
Ehkä yleisenä huomiona voi vielä sanoa, että Woolf on esseistinäkin oma itsensä. Ei aina helppo, usein mutkikas, joskus raivostuttava siinä, että ei suostu antamaan tulkintaa tai johtopäätöksiä, jotka lukijan on tehtävä itse. Ja toisaalta sama asia on Woolfissa ehdottomasti parasta: hän ei saarnaa tai julista vaan luottaa lukijaansa. Ja lopulta ehkä ajattelee, että ainoa tapa saada aikaan muutos ihmisessä on se, että mieleen istuttaa muutoksen siemenen. Ihminen itse päättää kasteleeko sitä vai ei.
