Saako Hitlerille nauraa ja millä tavalla? kysytään taas sen jälkeen kun Timur Vermes kirjoitti kirjan Täällä taas (Tammi 2016, suom. Tähti Schmidt). Kirja on fiktiota ja leikkii ajatuksella, että Hitler herää berliiniläisellä joutomaalla kuin olisi aikoinaan vain nukahtanut ja nousee nyt kuolleista. Vuosi on 2011 ja Hitlerillä on vähän kiinniottamista suhteessa nykyaikaan on kyse sitten televisiosta, kännyköistä, internetistä tai Saksan nykytilasta. Koditon Hitler löytää lehtikauppiaan, joka majoittaa tämän luullessaan, että Hitler on näyttelijä, roolinaan Adolf Hitler. Tästä alkaa Hitlerin nousu takaisin valtaan.
Ensin Hitler pääsee television hupiohjelmaan, jossa ryhtyy julistamaan sanomaansa. Kaikki pitävät tätä hullunhauskana, poliittiset kannanotot naurattavat ja näyttelijä, joka ei suostu kertomaan ”oikeaa nimeään” on mielettömän hauska. Kirjan koko juoni perustuu itse asiassa siihen, mitä me uskomme ja kuinka kauan meitä naurattaa. Kirja ei kerro Hitleristä tai Saksasta ja saksalaisista vaan siitä kuinka taitava populistinen poliitikko voi saada meidät kannattamaan jotain mikä lähtökohtaisesti tuntuu mahdottomalta. Jopa toisen kerran toistamaan saman virheen.
Ja siinä kirja on itse asiassa juuri nyt, Brittien kansanäänestyksen jälkeen, kiinnostavaa luettavaa. Kirjan Hitler nimittäin pärjää osin siksi, että on rehellinen. ”Sitä saa mitä tilaa” oli erään puolueen vaalislogan ja sellainen sittenkin vetoaa meihin. Joka suuntaan kumartavat ja pyllistävät poliittisesti korrektit byrokraateiksi muodostuneet poliitikot, joiden lähtökohtana on instituution ylläpitäminen ovat liian tuttuja. Suorapuheisuus toimii. Vaikka sekin perustuisi valheelliselle höttöpuheelle.
Hitler kerää suosiota siksi, että ihmiset ensin pitävät häntä hauskana. Kuriositeettina. Sitten rehellisenä, sanoohan hän mitä ajattelee vaikka se on sangen epäsuosittua, jopa kiellettyä. Sen jälkeen aletaan vähän jo miettiä, olisiko tässä johtajan ainesta. Kaikessa ei olla samaa mieltä, mutta jotain hienoa hahmossa nähdään. Eihän tämä voi oikeasti olla vaarallinen ja tarkoittaa kaikkea. Kärjistää vain saadakseen pointtinsa kunnolla esiin?
Kirjaa pidetään todella hauskana. Se on kiistatta pirullisen koominen. Hitler ei kuitenkaan hahmona ole sitä. Yleensähän koomisuus Hitlerin ympärillä on sitä, että Hitlerille nauretaan. Tässä kirjassa tuntuu siltä, että enemmän nauretaan ihmisille. Hyväuskoisuudelle, vastuunpakoilulle ja suoranaiselle typeryydelle. Sille kuinka helppo meidän on osallistua johonkin ”hauskaan” ilmiöön ottamatta oikeasti vastuuta siitä. Viimeksi tällainen tuntui tapahtuvan brexitin yhteydessä. Äänestystä seuraavana päivänä ihmiset katumassa ääntään ja ihmettelemässä sitä kuinka oma ääni vaikuttikin olisi hupaisaa jos se ei olisi surkeaa. Sillä kertoohan se myös siitä, että ihmiset eivät aidosti enää usko vaikuttavansa politiikkaan.
Timur Vermes yrittää minusta tällä kirjalla muistuttaa meille, että meillä on valta ja meillä on vastuu. On turha sysätä sen paremmin historian kuin nykyhetkenkään tapahtumia muutaman poliittisen keulahahmon syyksi.
Siitä huolimatta yksi hienoimpia kohtauksia kirjassa on Hitlerin tv-ohjelmasta kohtaus, jossa hän haastattelee vihreiden poliitikkoa. Hitler kysyy tältä, että missä hän näkee Saksan 500 vuoden päästä. Tai kolmensadan. ”Kai teillä kuitenkin jonkinlainen konsepti Saksaa varten on olemassa?” Tähän vihreiden poliitikko vastaa, että eihän kukaan tiedä mitä kolmensadan vuoden kuluttua tapahtuu. Tähän Hitler kysyy, että kuinka kauas tulevaisuuteen suunnitelmat sitten ulottuvat – sadan vuoden päähän? Viidenkymmenen, neljänkymmenen, kolmenkymmenen, kahdenkymmenen? ”Ei kukaan voi vakavissaan väittää pystyvänsä arvioimaan tulevia kehityksiä pitemmälle kuin, sanokaamme, kymmenen vuoden päähän” toteaa vastaaja. Tähän Hitler kysyy: ”Hyvä: missä näette Saksan varttitunnin kuluttua?” Tästä päästään keskusteluun siitä onko EU enää tulevaisuudessa olemassa ja jos on, mitkä valtiot siihen kuuluvat jne. Absurdi keskustelu on sittenkin kiinnostava siitä näkökulmasta, kuinka politiikan visiot näyttäytyvät maksimissaan vaalikauden mittaisilta. Eikö juuri vaikkapa EU:n ja sen kannattajien tulisi esittää voimakkaita myönteisiä visioita Euroopasta? Eikö tulevaisuuden uskoa parhaiten luoda vahvoilla ajatuksilla suunnasta? Monimutkaisessa maailmassa on vaikeaa ennustaa mitään, mutta samalla se janoaa vastauksia. Se voittaa, joka kertoo niitä. Se voi olla uusi Hitlerkin. Visioton politiikka on ansainnut sen kohtalon mitä se nyt näkee.
”Johtaja ei ole mitään ilman kansaansa. Tai siis tietenkin johtaja on jotain myös ilman kansaansa, mutta silloin ei näe, mitä hän on. Jokainen terveellä järjellä ajatteleva on helppo saada käsittämään tämä asia, sillä sehän olisi samaa kuin jos istuttaisi Mozartin jakkaralle muttei antaisi hänelle pianoa – ei silloinkaan kukaan huomaa, että hän on nero.” Ja siksi myös kirjan Hitler aikoo voittaa kansan puolelleen.
Kirjasta on käyty kiinnostavaa keskustelua. Milloin Hitlerille on sopivaa nauraa tai miksi saksalaiset ovat juuttuneet ”hitleriinsä”. Kaikesta huolimatta kirjan voi lukea hupaisana ajatusleikkinä tai erinomaisena muistutuksena siitä, että äänestyksen jälkeen ei voi perua ääntä. Sen antaa minne antaa. Johtaja ja kansa. Ei toista ilman toista.
Kiinnostavia arvioita kirjasta mm. Guardianissa täällä, The New York Timesissa täällä, toinen täällä ja Independentissä täällä. Kirjasta tehdään myös elokuva.
