Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Kirsi     27.3.2023     , ,

”Mehän uskomme, että kaikilla ihmisillä on kirja sisällään – nimenomaan kirja, ei sinfoniaa eikä edes runoa. Mikä se siis on, se kirja joka kaikilla on sisällään? Se on ehkä tuo kummitteleva olevainen, ’todellinen’ minuus. Todellinen minuus hakee vapautta, ei kahleita. Se ei halua ahtautua sonettiin tai opetella nuottien kirjoittamista. Se haluaa vapautusta, ja siksi se usein takertuu romaaniin, sillä romaani tuntuu tilavalta, määrittelemättömältä, vapaalta.”

Rachel Cusk on vähän pelottava. Tämä tuntuu tarkastelevan elämää ja ihmistä, myös ja erityisesti itseään, ankarasti. Trilogia Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia, oli hieno teos, jonka alussa en ollut ihan varma pidänkö tästä ihmisestä. Tai jos ollaan rehellisiä, en tykästynyt heti. Cusk vaati totuttelua, niin suoraan ja paikoin brutaalisti hän analysoi elämää ja ihmissuhteita.

Kirjassa Toinen paikka Cusk oli jo minulle tuttu ja silti en jotenkin päässyt siihen sisään. Aloitin sen alkuperäisellä kielellä ja se tuntui nihkeältä. Sitten muutama arvostamana ihminen moitti kirjaa ja sain ikään kuin luvalla jättää kirjan kesken. Koska kyseessä oli kuitenkin Rachel Cusk, päätin antaa uuden mahdollisuuden suomennetulle versiolle (suom. Kaisa Kattelus). Kirja ei siitä muuttunut, mutta oma lukemisen kynnys ehkä laski ja sain juonesta kiinni.

Lopulta pidin todella paljon. Kirjan lukemisesta on jo pitkä aika ja silti sen askeettinen ja outo tunnelma tulee heti mieleen. ”Totuus ei ole siellä missä on todellisuus, vaan siellä missä se, mikä on todellista, lipuu tulkintojemme ulottumattomiin.” Identiteettiä, elämää, ihmissuhteita, paikkojen olemusta, taidetta ja ihmisen monia puolia käsittelevä ehkä vähän tummasävyinen kirja.

Niinpä tartuin Mykkäkouluun (suom. Kaisa Kattelus) taas levollisena, tuntui siltä kuin melkein vanha ystävä olisi lähettänyt kirjeen. Ankaran, syvällisen ja keskittymistä vaativan kirjeen tosin.

Mykkäkoulu on esseekokoelma, takakannen mukaan: ”elämän arkihavainnoista kasvavia tekstejä, kirjallisuuskritiikkiä ja aikalaisanalyysiä”.

Siinä onkin oikeastaan kaksi vähän toisiinsa sopimatonta osaa: elämä (Osa I Mykkäkoulu) ja kirjallisuuskritiikki (Osa II Klassikkoja ja myyntimenestyksiä). Myös ykkösosassa Cusk käsittelee kuitenkin jo kirjoittamista ja sanojen roolia yhteisessä todellisuudessa. Esseet ovat, kuten The New York Times toteaa: ”yhtä viiltäviä ja häikäiseviä kuin hänen fiktionsa”.

Cusk käsittelee kiinnostavasti vaikkapa modernin maailman vihaista puhetta ja politiikkaa esimerkiksi Brexitin kautta:

”Äänestystä edeltäneinä viikkoina tulevat voittajat käyttivät kieltä kuin räjähteitä käsittelevät lapset: heillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä sen vaarallisuudesta tai voimasta. He suolsivat sellaisia lauseita kuin ’Haluamme maamme takaisin’ ja ’Otetaan valta takaisin’, lauseita joita oli mahdollista tulkita vaikka millä tavoin. Nyt he valittavat, että heitä pidetään rasistisina, muukalaisvihamielisinä, tietämättöminä. He haluavat jo lopettaa kiistelyn, poistua kielen piiristä, jossa on enää tarjolla vain tuskallisen yksityiskohtaisia analyyseja, ja pinkoa pakoon kyseenalainen kielellinen voitto kainalossaan.”

Hän pohtii myös kirjoittamisen tarvetta ja sen lisääntymistä. Hän itsekin opettaa luovaa kirjoittamista ja näkee ihmisten tarpeessa ”löytää se kirja sisältään” jotain kiinnostavaa, mikä myös liittyy moderniin elämään. Se miltä asiat näyttävät tai millainen tarinan ”kuuluisi” olla ei vastaa sitä miltä ihmisestä itsestä tuntuu. Tämä puhuu paljon vaikkapa äitiyen tarinasta, vanhemmuuden tarinasta. Sosiaalisen median maailma on täynnä tarinoita, joita me luemme totena ja joiden sisällä edes niiden kokijat eivät aina koe sitä mitä esittävät. Kyse on pienistä makupaloista kokonaista elämää, joista ei oikeastaan voi luoda mitään kokonaisuutta, mutta halu narratiivin, kaaren tai tarinan muodostamiseen on meillä kova.

Cusk ajatteleekin, että luovan kirjoittamisen kurssien yleistyminen johtuu siitä, että ”elämäntapamme on epärehellinen ja tarjoaa liian vähän tilaisuuksia itseilmaisuun ja että joidenkin ihmisten kokemusmaailmassa on aivan liian suuri ristiriita sen välillä, miltä asiat näyttävät, ja sen miltä ne todella tuntuvat.”

Kieli ja kirjoittaminen mahdollistaa meille myös itsemme tunnistamisen. ”Kieli ei ole ainoastaan väline, jolla olemassaolon asioista neuvotellaan, vaan se antaa meille keskeiset moraaliset ja sosiaaliset kokemuksemme, vapauden ja totuuden ja ennen kaikkea yksilöllisyyden ja minuuden käsitteistön; lisäksi se on valheiden, verukkeiden, propagandan, vääristelyn ja mukautumisen järjestelmä. Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta; opiskelija tuntee tarvetta ilmaista ’todellista’ minuuttaan kielen järjestelmän avulla kenties siksi, että koska sama järjestelmä on niin olennainen osa kaikkia henkilökohtaisia ja sosiaalisia verkostoja, se on synnyttänyt ’valheellisen’ minuuden.”

Kirjallisuuskritiikkiosiossa on kritiikkejä aina D.H. Lawrencesta Natalia Ginzburgiin. Erityisen kiinnostava itselleni oli kritiikki Elizabeth Gilbertin kirjasta Eat, Pray, Love – omaa tietä etsimässä. Voin heti paljastaa, että en ole lukenut kirjaa, sen sijaan olen katsonut sen elokuvana valehtelematta sata kertaa. Pidän siitä. Cusk irtisanoisi fiktiivisenkin ystävyytemme heti kuultuaan tämän.

Rachel Cusk ei erityisesti arvosta Elizabeth Gilbertiä saati tämän kirjaa. Cuskin mielestä Gilbert vitsailee koska haluaa piiloutua, pilailee, jotta lukija ei ottaisi tätä liian tosissaan. Ja samalla tässä on Gilbertin heikkous. Cusk kritisoi Gilbertin kirjan 2000-luvun minä-identiteetin ääntä: se on ”subjektiivinen, itsevaltainen, taikauskoinen, tietoinen siitä että haluamansa saa aina, etukäteen määrittelemässä jopa sitä tuntematonta jolle on tarkoitus antautua. Lisäksi se on kuluttajan ääni joka muuttaa toiset todellisuudet pysähtyneiksi käsitteiksi, kauppatavaraksi (’perinne’, ’nautiskelun taito’), sellaiseksi mikä on mahdollista sulauttaa osaksi minäkuvaa.” Tähän vielä lisätään se, että Gilbert leikkii Cuskin mielestä parasta ystäväämme ja käyttää huumoria naamionaan. Esimerkiksi omaan kehoon liittyvä viha tunnistetaan, mutta se kuohitaan huumorin keinoin. Paras ystävä kuitenkin pettää meidät, lopulta kyse on komediasta. ”Tämähän oli vain soma esitys, jonka kaikukammioista jotkut lukijat ovat löytävinään syvien tuntojen värähtelyä.”

”Herää epäilys, että naislukijasta imetään yksityisiä jännitteitä, raivontunteita ja poliittisia käsityksiä, jotta kirjoittaja saisi haluamansa huomion.”

Ja vielä: ”Mihin Gilbertin laaja ja lähinnä naispuolinen yleisö samastuu tässä piinallisessa, omalaatuisessa ja suoraan sanoen aika epäuskottavassa tarinassa?”

Sanoinhan, että Rachel Cusk on vähän pelottava…

No, jos yritän vastata Cuskille. Ehkä kirjaa ei aina kannata arvioida niin ankarasti. Eat, Pray, Love on koominen. Samalla siinä on jotain vahvistavaa. Elämää voi muuttaa, seikkailuja voi seikkailla, rakkautta voi löytyä. Mutta ei odottamalla. Minusta kirja ei kerro, kuten Cusk ajattelee, ”mielihyväperiaatteen nostamisesta naiskokemuksen osaksi”. Se on muutostarina ja hauskasti näytelty sellainen. Kuten muistat, en ole lukenut kirjaa. Voi olla, että kirja on juuri niin ärsyttävä kuin Cusk sitä kuvailee. Silti ajattelen, että kaikkien kirjojen ei tarvitse olla syvälle ihmistä luotaavia ”viiltäviä ja häikäiseviä”. Joskus Italiaan voi mennä vain syömään pastaa eikä ”omaksumaan tietoa” mikä olisi Cuskin mielestä sovelias tapa viettää kolme kuukautta Italiassa. Eikä valinnan tarvitse aina olla ”hekumallisen henkilökohtaiseen mielihyvään keskittyvän” ja ”aitoon tasa-arvoon pyrkivän” elämän välillä?

Mutta kuten sanottu. En ole lukenut Gilbertin kirjaa, Cuskin olen. Ja Cusk ankaruudessaankin tai juuri siksi on kyllä hemmetin antoisa, laajentaa ja syventää omaa ajattelua ja on tosissaan:

”… äitys on vain rakennusteline, väliaikainen järjestely, vähän niin kuin kuori, joka irtautuu raketista kun se lähtee maasta ja aloittaa matkansa kohti kuuta.”