”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”
Suna Vuoren kirjoittama kirja Esa-Pekka Salosesta on mielettömän kiinnostava kirja, jota on vaikea jättää kesken. Ja sanon tämän ihmisenä, jolle musiikki ei ole kovin tärkeää. Ei minulla ole mitään musiikkia vastaankaan, olen laulanut koulussa kuorossa ja soittanut niin pianoa kuin nokkahuiluakin, mutta en ole ollut missään näistä kovin lahjakas ja suunnannut kiinnostukseni sävelten sijaan sanoihin. Biiseissäkin sanat ovat minulle merkityksellisiä – mitä kappale haluaa minulle sanoa, nimenomaan sanoa, sanoilla. Siksi ehkä klassinen musiikki on vielä hankalampaa – eihän siinä edes ole kunnolla sanoja…
Siksi olen hieman yllättynyt, että kirjan lukemisen jälkeen ostin miehelleni ja itselleni liput 5. joulukuuta Tukholmaan kuuntelemaan – mitäpä muutakaan kuin Esa-Pekka Salosen johtamaa konserttia. Joskus kirjoilla on suuri vaikutus ja Suna Vuoren kirjalla, ja toki sen aiheena olevalla valtavalla hahmolla – Esa-Pekka Salosella – oli. Se herätti tällaisessa erityisinnostuvassa pakottavan uteliaisuuden.
Samalla kirja on kuin ensyklopedia suomalaiseen ja miksei maailmankin klassisen musiikin maailmaan. Suomalainen kapellimestari-ihme esitellään, Esa-Pekka Salosen kanssa käydään Los Angelesissa, Lontoossa, Tukholmassa, Pariisissa, San Franciscossa, New Yorkissa ja Sipoossa. Tahti on hengästyttävä kuten kohteensakin tahti tuntuu olevan.
Kirjassa on kiinnostavia haastatteluja aina Jorma Panulasta, Kaija Saariahon kautta Gabriella Smithiin.
”Esa-Pekalla oli kyllä enemmän huumoria kuin muilla. Jos ei oo huumoria, ei tule jumalauta minkäänlaista tirehtööriä.” Jorma Panula
Esa-Pekka Salosen kanssa puhutaan paljon muutakin kuin musiikista – intohimosta, työstä, kansainvälisyydestä, omaperäisyydestä, johtamisesta, politiikasta, ilmastokriisistä, työn ja muun elämän yhteensovittamisesta, vanhenemisestakin. Ihmisen ristiriidasta ajan rajoitusten ja luovan työn tarpeen kanssa. Salonen esitellään kuin kahtena henkilönä: kapellimestarina ja säveltäjänä. Alussa asetettu jännite toimii hyvin – ja on vaikkapa itselleni tunnistettava, vaikka en olekaan maailmankuulu taiteilija: kirjoittamisen ja muun työn suhde tuntuu aina olevan vähän väärä, vaikka sinänsä voi ja saa tehdä kiinnostavia asioita. Olen itse pohtinut sitä, kuinka siinä saattaa olla (eikä ihan vähänkään omalta osaltani) pelkoa, siitä mitä oikeastaan syntyy – jos syntyy. Ja kuinka se jos ei synny, tai syntyy paskaa, se vaikuttaa identiteettiini. On helpompaa unelmoida kirjoittavansa ja helliä tätä ”plan b:tä” kuin ryhtyä toimeen ja huomata kenties, ettei unelmasta tulekaan totta. Plan b:tä ei olekaan. Unelmointi voi olla vaarallista.
Esa-Pekka Salosella tuskin on tätä ongelmaa ja yhdyn niihin kirjan haastateltaviin, jotka odottavat hänen oopperaansa (vaikka, kuten sanottua, en ole vieläkään varauksetta klassisen musiikin fani – katsotaan sitten 5.12. jälkeen…)
Pysähdyn pitkäksi hetkeksi kirjan lauseeseen: ”…hän onkin todennut useammassa haastattelussa toteuttavansa unelmiaan joka päivä.” Ja mietin, kuinka oppia vielä paremmaksi ajattelemaan näin ja toimimaan sen puolesta?
Yritän siis sanoa, että kiinnostavalla tavalla Esa-Pekka Salonen osaa puhua ja ajatella tavoilla, joihin voi samaistua, vaikka ei olisikaan maailman arvostetuimpia musiikkitaiteilijoita. Hän ei vaikuta tärkeilevältä vaan inhimilliseltä ja aidosti hienolta tyypiltä. Hän pohdiskelee, ei julista.
”Jos ei pysty iloitsemaan ja saamaan nautintoa kollegoiden tekemisistä, mitä järkeä tässä on? Jos ei ole sen vertaa itseluottamusta, että kestäisi kuunnella jonkun toisen hyvää konserttia, ei minusta kannata ruveta tähän hommaan ollenkaan. Ilon kanssahan tässä pitäisi olla tekemisissä! Ilon, nautinnon, stimulaation, kommunikaation. Jos koko ajan tuijottelee vain omaa napaansa, homma ei toimi.”
Kirjaa lukiessa tulee myös ilahduttava tunne siitä, että maailmassa on tällaisia ihmisiä. Jotka eivät puhu menestyksestä vaan hehkuvasta intohimosta ja lähes pohjattomasta uteliaisuudesta. Menestys on sitten tulosta näistä. Ei toki ilman kovaa työtä. Salosen elämä vaikuttaa matkustamisineen lähes epäinhimilliseltä, vaikka tyyppi olisikin levoton, jonka pitää liikkua koko ajan, mikä kuva kirjan kautta syntyy. Minuutilleen aikataulutettu elämä on täynnä kaikkea kiinnostavaa, mutta samalla – noh – minuutilleen aikataulutettua.
”…välillä saattaa turhautua, mutta kun antaa asioiden kehittyä, ne saattavat yllättää. Se on sellaista elossa olemisen seikkailua.”
Esa-Pekka Salonen jakaa kiinnostavia anekdootteja keskusteluistaan ihmisten kanssa, mutta ohittaa ”perusjulkkikset” aika pienellä (ja nämä ovat siis Hollywood-tasoisia julkkiksia) ja keskittyy esimerkiksi Antonio Damasioon, jolloin koen pientä kateutta. Damasiohan on mielestäni nero!
Kirjan lopussa on kiinnostava keskustelu Esa-Pekka Salosen ja Gabriella Smithin välillä musiikista, luovuudesta, maailmasta ja musiikin tehtävästä – oman työn merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Gabriella Smith pyrkii yhdistämään taiteen ja ekologisen vastuullisuuden — hän ei vain kuvaile luontoa, vaan pyrkii herättämään tunteen ja toimimaan osana muutosta.
Hän toteaa, että: ”Luulen, että jos aikoo ylipäätään tehdä taidetta tai mitään, mikä on itselle tärkeää, pitää keskittyä yksityiskohtiin. On myös tärkeää rakastaa tätä maailmaa, sillä juuri se saa meidät toimimaan. Jos maailmasta tai omista tekemisistään ei välitä tarpeeksi, ei jaksa muuttaa asioita.”
Tämä tuntuu yhtä aikaa lohdulliselta ja velvoittavalta.
Suna Vuori on nähnyt valtavan vaivan ja tehnyt mittavan pohjatyön – sen tajuaa sellainenkin lukija, joka ei ole asiantuntija. Ja Salonen on uskaltanut antaa itsensä olla oma itsensä – vaikka niin kai hän aina oikeastaan pelotta on tehnyt.
