Elämäkertakirjailija ja Virginia Woolfin sisarenpoika Quentin Bell on todennut kirjasta Between the Acts, että se oli Woolfille helpoin romaani kirjoittaa. Se virtasi Woolfin kynästä nopeasti ja vaivattomasti ilman epäilyjä tai epätoivoa. Romaanin valmistuminen oli kuitenkin aina Woolfille vaaran paikka. Tällä kertaa siitä ei selvitty.
Lauantaina 23. marraskuuta vuonna 1940 Woolf kirjoittaa päiväkirjaansa:
“Having this moment finished The Pageant – or Poyntz Hall? – (begun perhaps April 1938)…
….I am a little triumphant about the book. I think its an interesting attempt in a new method. I think its more quintessential than the others. More milk skimmed off. A richer pat, certainly fresher than that misery The Years. I’ve enjoyed writing almost every page.”
Neljä kuukautta myöhemmin, 27. maaliskuuta 1941, Woolf kirjoitti John Lehmannille jakaen tälle huolensa romaanista, jota oli kirjoittanut. Hänestä tuntui, että se oli ”liian typerä ja vähäpätöinen” julkaistavaksi nykyisessä muodossaan. Sen sijaan hän kirjoitti aikovansa tarkistaa teoksen ja julkaista sen vasta myöhemmin samana vuonna.
Seuraavana päivänä Woolf täytti taskunsa kivillä, käveli Ouse-jokeen ja hukkui.
Romaani, jäi hänen viimeisekseen, se julkaistiin postuumisti heinäkuussa 1941 nimellä Between the Acts (Leonard Woolfin nimeämänä) ja Leonard Woolf liitti siihen seuraavan tekstin:
”The MS. of this book had been completed, but had not been fully revised for the printer, at the time of Virginia Woolf’s death. She would not, I believe, have made any large or material alterations in it, though she would probably have made a good many small corrections or revisions before passing the final proofs.”
Millainen sitten on Woolfin viimeiseksi jäänyt romaani?
“’That’s what makes a view so sad’, said Mrs Swithin, lowering herself into the deck-chair which Giles had brought her. ‘And so beautiful. It’ll be there’, she nodded at the strip of gauze laid upon the distant fields, ‘when we’re not’.”
Kirja alkaa Pointz Hallin kartanosta, keskiluokkaisen Oliverin perheen kodista, vain viikkoja ennen sodan syttymistä ja rakentuu yhden päivän ympärille. Jännitteen keskiön muodostaa kyläjuhlan näytelmä, sen valmistelut, yleisö ja sen sosiaaliset suhteet ja itse näytelmä, sen väliajan tapahtumat ja sen vastaanotto. Ollaan tavallaan koko ajan ”näytösten välissä” – jonkinlaisessa välitilassa, jota kuvataan vaikkapa säällä:
“If it was wet, it would be in the Barn; if it was fine on the terrace. And which would it be, wet or fine?”
Toinen tapa kuvata välitilaa, ”sotaa ja rauhaa” on ristiriitaisin tunnetiloin – sisäisen ”sodan” kautta. Isa Oliver on rakastunut toiseen mieheen ja pohtii avioliittoaan; toisaalta on sydämen tunnetila ja toisaalta kaikki ”maallinen” ja perhe; aviomies on kuitenkin ”lasteni isä”:
“Inner love was in the eyes; outer love on the dressing-table.”
Romaanin ytimessä on erikoisen ja kunnianhimoisen Miss La Troben luoma kokeellinen teatteriesitys, joka käy läpi Englannin historiaa aina peilejä kantavien näyttelijöiden finaaliin. Lopulta yleisö näkee oman kuvansa ja näytelmä kysyy, mitä yhteisö näkee itsessään kriisin hetkellä. Miss La Trobella on ankara halu “douche them with present-time reality”. Sanotaan, että se heijastaa Woolfin omaa halua paljastaa pinnan alla oleva mureneminen, jota tämä on seurannut sodan syttyessä.
“Yet somehow they felt – how could one put it – a little not quite here or there. As if the play had jerked the ball out of the cup; as if what I call myself was still floating unattached, and didn’t settle. Not quite themselves, they felt.”
Julia Briggs kirjoittaa kirjassaan Virginia Woolf: An Inner Life, että näytelmäspektaakkelin tavoitteena on ilmaista tarvetta rakentaa suhde menneisyyteen ja sen kertomuksiin, mutta myös sen mahdottomuutta hetkessä, jolloin kansakunta on kriisissä ja tuttu väistyy tuntemattoman tieltä. Siis hahmotonta välitilaa, identiteettikriisiä, eksistentiaalista kriisiä, josssa kuitenkin pinnalla ”näytellään normaalia”.
Kirja ei siis ole mikään idyllinen maalaiskuvaus. Woolf liikkuu jälleen tietoisuuksien välillä, rikkoo kertomuksen rakennetta yhdistelemällä proosarunoa, komediaa ja hiljaisuuden hetkiä. Hiljaisuuden ja hälyn vaihtelu – talon sisäiset pysähtyneet hetket ja ulkopuolella kasvava juhlahulina – tekee teoksesta kiinnostavan. Isan levoton sisäinen elämä, Gilesin (Isan aviomies) omat jännitteet (“Love and hate – how they tore her asunder! surely it was time someone invented a new plot, or that the author came out from the bushes…”) ja toisaalta vanhan Mrs Swithin ja tämän veljen Bart Oliverin ajatusten liikkuminen elämän hauraudessa luovat perspektiiviä ihmisen olemiseen, elämiseen ja merkitykseen.
“What’s the use, what’s the use. O sister swallow, O sister swallow, of singing your song?”
Jälleen kerran Woolf pyörii ihmisen elämän ristiriidassa ja pohtii sen merkityksettömyyttä ja merkityksellisyyttä. Ihmisen toivoa tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi (“Their eyes met in a common effort to bring a common meaning to birth.”) Suruakin elämättömästä elämästä: ajatusta elämän loppupuolella, että elämä olisikin voinut olla jotain muuta ja enää ei ole aikaa.
“… Mrs Swithin, laying hold desperately of a fraction of her meaning, said: ‘What a small part I’ve had to play! But you’ve made me feel I could have played … Cleopatra!’”
“You’ve stirred in me my unacted part.”
Sodan varjo luo epävarmuuden tunteen. Kulttuuri ja sota ovat tavallaan toistensa vastakohdat: toinen luo uteliaasti ja kokeillen parasta mitä ihminen voi tehdä, ymmärrystä, herkkyyttä, pehmeyttä. Toinen tuhoaa niin toivon kuin elämänkin. Sama pätee ihmisen omaankin mieleen: luominen luo toivoa.
Miss La Trobe taiteilijana edustaa luomisvoimaa hän yrittää saada yleisön avaamaan silmänsä, mutta kokee ettei tule ymmärretyksi, se taas tuntuu kuolemalta: “This is death, death, death…”
“Audiences were the devil. O to write a play without an audience – the play.” Mutta taiteilija on aina “slave of my audience.”
Romaani loppuu jälleen näytösten väliin. Isa ja Giles ovat jo siinä vaiheessa liittoaan, että eivät saa läheisyyttä toisiinsa kuin tappelemalla. Ja kumpikin tietää, että illalla ollaan taas sen kynnyksellä. Tarina jää kuitenkin avoimeksi. Pystyvätkö nämä kaksi rauhaan, lähestymään toisiaan ja rakastamaan vai pitääkö ensin tulla “sota”, jotta päästään jonkinlaiseen rauhan tilaan?
“Isa let her sewing drop. The great hooded chairs had become enormous. And Giles too. And Isa too against the window. The window was all sky without colour. The house had lost its shelter. It was night before roads were made, or houses. It was the night that dwellers in caves had watched from some high place among rocks.
Then the curtain rose. They spoke.”
Kaikella tällä Woolf kai yrittää sanoa, että jokainen on vastuussa omalta osaltaan siitä mihin suuntaan maailma liikkuu. Lopulta tulee hieman surullinen olo, kun peilaa tätä nykypäivään. Taidamme olla jälleen “näytösten välissä” ja ennuste ei ole kovin hyvä.
“Love. Hate. Peace. Three emotions made the ply of human life.”
Ei tämä ehkä mikään Woolfin mestariteos ole, vaikka moni pitää tätä turhankin aliarvostettuna. Hätkähdyttävää ja ahdistavaakin on kuitenkin juuri tässä maailmantilanteen hetkessä lukea tämä.
