Iida Turpeinen: Elolliset
”Vuonna 1844 joukko kalastajia tapaa ruokkiparin pienellä islantilaisella saarella. He vääntävät nurin herkullisten lintujen niskat, ja sitten ruokit ovat lopussa, niin yllättäen ettei yksikään luonnontutkija tule kirjanneeksi lajista kattavia havaintoja, ja äkkiä kukaan ei enää tiedä, millaisella äänellä ruokki kutsui poikasiaan.”
Työnsin tätä kirjaa pois luotani sinnikkäästi ja määrätietoisesti. Selailin sitä pari kertaa Akateemisessa ja jätin tiskiin. 1700-luku ja eläimen luut ei tuntunut kovin kiinnostavalta aiheelta. Kirja kuitenkin tuli joka puolelta vastaan. Sitä kehui koko ajan joku, usein sellainen ihminen, jonka arvostelukykyyn luotan. Kävin taas selailemassa kirjaa ja jätin ostamatta. Ja taas se tuli erilaisilla suosittelulistoilla. Alun perin luin Hesarin Antti Majanderin arvion: ”maailmanluokan kirjallisuutta”, pieni kiinnostus, joka sittemmin kirjakaupassa teosta selaillessa jäähtyi. Sitten Suvi Ahola kirjoitti kirjasta toisesta näkökulmasta. No perhana, otetaan sitten joululomalukemiseksi, siinä se menee muiden (parempien?) kirjojen välissä.
Kirja alkaa Beringinmerellä vuonna 1741 ja päättyy Helsinkiin Luonnontieteelliseen museoon vuonna 2023. Välissä käydään Alaskassa 1800-luvulla, ja Helsingissä vuonna 1861 ja taas 1950-luvulla. Se on tarina Stellerin merilehmästä aina sen ”löytämisestä” sen tuhoon ja lopulta Helsinkiin näytille. Samalla se kertoo isomman tarinan, oikeastaan kirja on manifesti. Se kuitenkin manifestoi ei-julistavalla tavalla ja tekee ehkä juuri siksi niin voimakkaan vaikutuksen.
”Sitten rannoilla alkaa väijyä uudenlainen, kauhistuttava peto. Aiemmin merilehmän ei ole tarvinnut pelätä saalistajia, mutta minne vain ihminen leviää, sieltä katoavat pian suuret lajit: luolakarhut, villasarvikuonot, hirviösudet, jättiläislaiskiaiset, pussileijonat ja moalinnut. Merilehmästä ei ole meille vastusta: suuri lihaisa eläin vailla raateluhampaita tai kynsiä, ja arkeologit rapsuttavat muinaisten nuotiopaikkojen tuhkasta merilehmien luisia paloja.”
Kirja on kertomus siitä, kuinka ihminen tappaa lajin toisensa jälkeen, ehkä lopulta itsensä?
Tämä on ”erilainen romaani”, ennemmin kuin inspiroiva, tunteisiin käyvä manifesti tai väritetty tietokirja. Se saa ihmisen tajuamaan merilehmän matkan aikana jotain syvällisesti itsestään ja omasta vaikutuksestaan muuhun luontoon.
Tämä on tarina siitä, kuinka ihminen on kautta aikojen (ja epäilemättä tänäänkin) kaikesta tiedostaan huolimatta itsensä luonnon yläpuolelle nostamalla tehnyt valtavaa tuhoa, tallannut alleen ainutlaatuisia lajeja surutta ja käyttänyt luonnon resursseja tuhlaavasti, törkeästi ja anteeksiantamattomalla tavalla.
”Saukkoja katsoessaan hänen mieleensä nousee hupaisa ajatus. Saukko on leikkisä kuin koira, hän voisi kesyttää pesueen, nuoresta saakka ihmiseen tottuneesta poikasesta voisi saada oivan kumppanin. Hän voisi hankkia talon ja rakentaa saukoilleen sen pihaan pienen lammen, mutta katsellessaan rannoille hylättyjä, nyljettyjä ruhoja, ja haistaessaan niiden hajoavan, kuolevan lihan, hän joutuu muistuttamaan itseään maailman järjestyksestä. Näin Jumala on asian tarkoittanut, luonut maan ja sen olennot ihmisen hallittaviksi, eläin palvelee tarkoitustaan parhaiten olemalla ihmiselle hyödyksi, ja hän ravistelee tunteen yltään.”
Samalla kun tarina tuntuu uskomattoman synkältä (eihän ihminen voi olla näin tyhmä ja piittaamaton) se on myös vetävä tarina omassa ajassaan eläneistä uteliaista ja tiedonjanoisista ihmisistä. Steller toki päähenkilönä monella tavalla, onhan koko tarina kertomus siitä kuinka Stellerin merilehmä kulkeutui Helsingin luonnontieteelliseen museoon. Siinä on myös valopilkkuja. Ahneus ei olekaan ihan kaikenkattavaa. Löytyisikö jokaisesta ajasta joku, joka on hereillä ja tekee pieniä tai isompia tekoja luonnon ja sen monimuotoisuuden pelastamiseksi.
Kirjassa kaksi erityisen sympaattista valopilkkua. Hilda Olson ja John Grönvall.
Ensimmäisen, neiti Olsonin, professori Alexander von Nordmann pestaa apulaisekseen piirtämään havaintojaan, hämähäkkejä. Hienovaraisesti Olsonin elämän kautta voi huomata myös sen, että Jumala on myös tarkoittanut naisen miehen palvelijaksi, tämän armollisuuden kautta voi saada merkityksellisen elämän. Hilda Olson löytää sellaisen työtoverin, miehen, joka on valmis rikkomaan etikettiä, olemaan piittaamatta soveliaisuussäännöistä ja joka päättää, että taidot ratkaisevat, ei sukupuoli. Harmillisesti tämä ei ole yleistä ja von Nordmannin kuoleman jälkeen Olsonkaan ei voi toteuttaa kutsumustaan.
”Hän viettää päivän kirjoittaessaan puhtaaksi kuitteja kaupungin kassan maksujärjestelyistä, ja illalla hänestä tuntuu, ettei missään ole mieltä. Sanat sekoittuvat toisiinsa ja hänen kynää pitävä kätensä särkee. Silloin hän lähtee hakemaan hämähäkkejä. Hän tekee matkan lähes päivittäin, välittämättä säästä ja märkien kankaiden hajusta, joka täyttää hänen pienen huoneensa hänen kasteltuaan vaatteensa sateessa. Hän tekee matkan, koska ansakuopan ääreen polvistuessaan hän voi yhä kuvitella, että palatessa kirjelaatikossa odottaa von Normannin viesti: neiti Olson, pakatkaa välineenne, me lähdemme matkaan!”
”Vielä hetki sitten hänkin saattoi kirjoittaa eksoottisista maista, jännittävistä seikkailuista, mutta mistä hän nyt kertoisi perheelleen? Hänen elämästään on tullut yksitoikkoista ja pientä.”
Turpeinen kuitenkin antaa onneksi tässä tapauksessa pienen valonpilkahduksen ja Olson löytää vielä elämäänsä ilon ja täyttymyksen. Työstä. Olsonin tarinan lopussa on kirjan viehättävin pieni kohtaus, jossa Olson maalaa tapetteja ja lisää siihen pienen hämähäkin, niin pienen, ettei sitä oikeastaan kukaan huomaa. Siinä se kuitenkin on: ”Hilda was here”.
”Suomessa metsästäjät ja keräilijät kohauttelevat yhä olkapäitään, eihän meikäläistä voi verrata kyltymättömiin jenkkeihin, mutta hiljalleen todisteet käyvät kiistattomiksi: myös pohjoisen linnut hupenevat, eikä niitä hävitä sattuma tai tauti vaan ihmisen ahnas käsi, ja sen on joutunut todistamaan myös preparaattori John Grönvall.”
Toinen kirjan sympaattisimmista hahmoista on John Grönvall, joka lopulta saa koottavakseen Stellerin merilehmän Helsingin Luonnontieteellisen museon kokoelmiin. Grönvallin tarinassa kiinnostavampi ja inspiroivampi osa on kuitenkin tämän henkilökohtainen suojelutyö.
”Tuulenpuuska tarttuu papereihin ja John puristaa ne itseään vasten estääkseen niitä lentämästä ympäri saaren. Lokit antavat tuulen nostaa itsensä korkealle ilmaan, huutavat noustessaan, ja Grönvall kerää luonnoksensa ja astuu sisään pumppuhuoneeseen ennen kuin sade alkaa. Hän kiehauttaa vettä ja valmistaa teen, ja maistelee sanaa suussaan. Aspskårin luonnonsuojelualue. 27 hehtaaria maata ja 342 hehtaaria suojeltua vettä. Kolmekymmentä vuotta heidän yhdistyksensä huolehti saaresta, mutta nyt linnut ovat saaneet ylleen lain suojan, ja heidän vartiovuoronsa päättyy.”
Opetus? Koneisto voi olla ihmistä vahvempi, mutta ihminen on aina koneistoa edellä. Yhteiseksi muodostunut elämänmuoto jauhaa vielä kokonaisuudessaan rataa mitä kulkee, muutos tuntuu mahdottomalta ja liian hitaalta. Ja niin se onkin, jos jää odottamaan. Yksittäinen ihminen on sen sijaan nopea ja voi halutessaan myös tehdä paljon. Kääntääkseen historian kulkua tämän pitää kuitenkin uskaltaa ja olla sitkeä. Olla välittämättä kritiikistä, naureskelusta tai vähättelystä. Toisaalta ihmiskunnan pitää lakata ajattelemasta eläimiä hyödykkeinä. Lukiessa kohtausta siitä kuinka ihminen tappaa merilehmiä surutta ”varastoon” ja jättää mätänemään, kun ei ehdi syödä on karmeaa luettavaa. Vieläkin karmeampaa sillä se on totta joka päivä. Teurastamoihin kävelee tälläkin hetkellä eläimiä, joiden kohtaloksi koituu roskakori.
Samalla ihminen tuhoaa elinympäristönsä ja tulevat elinmahdollisuudet niin itseltään kuin muiltakin lajeilta.
Onko tässä sitten mitään ”uutta”? Kirjallisuuden voima ei oikeastaan tule sen ”uutuudesta” vaan sen tavasta kertoa. Kirjallisuus parhaimmillaan pystyy kuljettamaan meitä niin historiassa kuin tulevaisuudessakin, niin merilehmän kuin neiti Olsonin pään sisällä, kokien, tuntien, havainnoiden. Elollisten voima on käsittääkseni juuri siinä. Se on ilman muuta vahva ja tietoinen manifesti, mutta samalla tunteisiin vetoava voimakas kertomus. Se tekee sukupuuttoon kuolleesta hetkeksi elävän, jotta se muistuttaisi meitä niistä, jotka vielä voi pelastaa.
Voihan?
”Anna katsoo dinosauruksia, niiden suomuilla lepäileviä oravia ja tiaisia ja hänet valtaa liikutus. Miten raaka ja villi maailma onkaan ollut, miten muuttuvainen. Intendentti Groves keskeyttää esitelmänsä ja hymyilee. Näin se on, mutta rouva Furuhjelmilla ei ole syytä huoleen, me emme ole luonnon armoilla niin kuin onnettomat hirmuliskot. Parhaat tieteelliset mielemme ovat työssä, he kartoittavat luonnon lait ja pian maailma avautuu edessämme kuin kirja. Silloin voimme laskea tulevaisuuden, estää katastrofit, ennustaa ja torjua tulivuorenpurkaukset, maanjäristykset ja hurrikaanit, kääntää vihamieliset metsät ja suot kaupungeiksi, hallittaviksi, kauniiksi järjestelmiksi, ja maailmasta tulee suuri puutarha, ihmisten ehdoilla luotu uusi Eden. Villi luonto on kuoleva ja kauhea, mutta ihminen tekee siitä miellyttävän ja elävän, kuten suuri luonnontutkija de Buffon kirjoittaa.”
Tulee mieleen TikTokissa pyörinyt postaus muutaman kuukauden takaa, jossa koomikko toteaa, että ilmastonmuutosta ei voi enää pysäyttää, mutta onneksi olemme ihmisinä kuitenkin tehneet kaikkemme. Olemme käyttäneet pahvipillejä ja silloin tällöin jaksaneet ottaa oman kauppakassin supermarkettiin muovipusseja korvaamaan…
Fantastinen kirja. Monella tasolla ja tavalla. Fantastinen.
Kirjan luettuani oli pakko mennä käymään pitkästä aikaa Luonnontieteelliseen museoon. Seistessämme siinä mieheni kanssa Stellerin merilehmän luurangon edessä, viereen tuli seurue. Toinen kertoi toiselle ”siitä Finlandia-kirjasta”, joka kertoi juuri näiden luiden matkasta tähän. ”Siitä asti kun luin sen kirjan tuli halu päästä katsomaan sitä omin silmin, ja siinä se nyt on!” tämä sanoi. Siinä me sitten seisoimme vierekkäin merilehmän luiden ympärillä. Kiitos kirjailijan.
