Tove Ditlevsen: There Lives a Young Girl in Me Who Will Not Die
There lives a Young Girl
There lives a young girl in me who will not die,
she is no longer me, and I no longer her,
but she stares back when I look in the mirror,
searching for something she hopes to recover.
…..
There lives a young girl in me who cannot die
until I tire of believing I once was her.
She stares back when I look in the mirror,
searching for something she longs to recover.
Tove Ditlevsen kirjoittaa aina rehellisesti ja suoraan. Omaperäisesti ja samaistuttavasti. Syvällisesti ja runollisesti. Rumasti ja kauniisti. Kaikki yhtä aikaa. Ditlevsenin Muisto-trilogia: Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus on terävää ja paljastavaa tekstiä ihmisenä olemisesta ja sisäisistä ristiriidoista, sotkuista ja solmuista. Muistan lukiessani kirjaa Lapsuus, kuinka yksi lause iskeytyi johonkin vastaanottavaan kohtaan itsessäni:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.
Lapsuushan useimmiten kuvataan jonkinlaisena onnelana, josta on joutunut pois, ei pitkänä ja kapeana arkkuna josta ei pääsekään pois kun haluaa. Lauseessa on niin paljon sisältöä, että voisin kirjoittaa pelkästään siitä kokonaisen kirjan.
Ditlevsen kirjoittaa karun suoraan kaikesta henkilökohtaisesta, avioliitosta ja parisuhteesta, riippuvuudesta lääkkeisiin ja alkoholiin, mielen hajoamisesta. Lopulta omassa elämässään hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana.
Kirjassa Nuoruus hän elää kirjailijan uransa alkua.
”Kun tulen eräänä iltana kotiin, pöydälläni on iso paketti, ja revin sen auki vapisevin käsin. Kirjani! Otan sen käteeni ja tunnen juhlallista onnea joka ei muistuta mitään mitä olen ennen kokenut. Tove Ditlevsen. Pigesind. Tätä ei voi enää vetää takaisin. Se on peruuttamatonta. Kirja tulee olemaan olemassa aina, riippumatta siitä millainen kohtalo minua odottaa.”
Ditlevsen kirjoitti autofiktiota jo paljon ennen Karl Ove Knausgårdia, Annie Ernaux’ta tai Rachel Cuskia. Hänen kirjansa on käännetty englanniksi vasta 2010- ja 2020-luvuilla ja sitä on ylistetty niin The New York Timesin kuin Oprahin toimesta. Ditlevsen sai uuden kirjallisen elämän. Hyvä niin
Runokokoelma There Lives a Young Girl in Me Who Will Not Die on hieno ja haikea.
Once
Once:
a room
a typewriter
a job
an alarm clock
a loneliness
a hope.
Now:
an apartment
a summerhouse
things
a husband
three children
status
friend
lover
housekeeper
neglected
graves
hairdresser
psychiatrist
money
complication
lack of
joy.
Kirjasta The Trouble with Happiness and Other Stories muutama sana täällä.
Tunna Milonoff: Liekki
Olin aina kokenut olevani valo, joka syntyi liekistä sisälläni. Mitä pienemmäksi liekki muuttui, sitä vähemmän valoa minusta kajasti, kunnes liekki lopulta sammui ja valon tilalle astui pimeys. Aluksi pimeydestä heijastui ympäriltä kajastavaa valoa. Katkeruus sai heijastukset himmenemään, kunnes musta kiteytyi. Kun väri lopulta saavutti mustan pisteen absoluuttisen arvon, siihen muodostui reikä. Musta aukko alkoi imeä ympäriltään valoa, mutta ei heijastanut sitä takaisin. Se imi sisäänsä myös kaiken energian. Valo ja energia katosivat aukkoon, mutta murto-osaakaan siitä ei virrannut minuun, sillä aukko oli imenyt sisäänsä myös minut. Minusta oli tullut aukko.
Kun ymmärsin olevani aukko, eristäydyin lopullisesti. En halunnut imeä valoa ja energiaa muista aukon pohjattomaan kitaan.
Mitä vähemmän koin yhteyttä, sitä suurempi aukosta muodostui.
Tartuin tähän kirjaan kiinnostuksella. Tunna Milonoffin maailma ei ole itselleni tuttu, en ole seikkailunhaluinen reissaaja, en kuulu rohkeaan Madventures-heimoon ja Tunna ja Riku ovat minulle ihmisiä, jotka toki tunnistan kulttuurisina hahmoina, mutta joiden tekeminen on jäänyt minulta huomaamatta paitsi uutisotsikoiden kautta, kun he ovat nostaneet yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja näkyvästi esille. Kuten he kiistatta ovat ja paljon. Kirjan tematiikka kuitenkin kiinnosti ja on kiinnostavaa sukeltaa sellaisten ihmisten elämään, joilla on toisenlainen elämäntyyli ja tausta kuin itsellä. Usein sitä huomaa hämmästyttävän paljon samaistumispintaa. Niin tässäkin tapauksessa.
Miksi ihmeessä meidän on niin saatanan vaikeaa elää ihmisinä?
Jos pitäisi tiivistää tämän kirjan kiehtovuus se on tässä lauseessa. Kirjan sävy on etsivä, ei tietävä. Se tekee tästä paitsi hienon myös harvinaisen. Aika monella on vastaukset kaikkeen, oli kyse sitten meditaatioharjoituksesta tai ajatusten ohjailusta. Kirjoittaja ottaa usein sellaisen pienen takanojan ja kertoo kuinka elää täydellistä elämää ja kuinka minäkin lukijana voisin tehdä niin. Tosiasiassa jokainen on keskeneräinen ja se, joka myöntää sen kiinnostaa minua enemmän kuin se, joka esittää jotain. Tunna Milonoff ei tunnu esittävän tässä kirjassa mitään. Hän on. Sellainen kuin kyseisellä hetkellä on tai on ollut.
Kirjasta toki nousi otsikot Tunnan ja Rikun ”välirikosta”, mutta itselleni tämä kirja oli jotain ihan muuta. Perusteellinen ja inhimillinen tutkimusmatka mieleen, siihen kuinka se toimii, mikä sen saa rikki ja kuinka kasata se takaisin. Ei samaksi, mutta ehjäksi, parhaassa tapauksessa paremmaksi.
Minun oli ymmärrettävä, mistä oli kysymys, ja selvitettävä, miksi kognitiiviset kykyni olivat heikenneet ja miksi mieleni oli lakannut toimimasta entiseen malliin. Miksi olin kyynistynyt, ja mikä oli johtanut siihen, että aikaa tuntui olevan vähemmän kuin koskaan? Miksi ammatillinen itsetuntoni oli romahtanut? Ja miksi juuri minä olin uupunut eikä joku muu? aloin suhtautua kehooni ja mieleeni kuin hakkeri tietojärjestelmään.
Aloin hahmotella järjestelmän perusrakenteita tietokoneanalogioilla. Käyttöjärjestelmä oli aivot. Selviytymisjärjestelmän piti pystyä sammuttamaan käyttöjärjestelmä.
Tapa, jolla Milonoff käsittelee ihmisen mieltä, on kiinnostava ja avaa ainakin itselleni uusia polkuja tajuta miksi toimimme kuin toimimme. Hän ei käytä kuluneita vertauksia vaan etsii uuden tavan konkretisoida päätä ja sen toimintaa.
Alan hahmottaa, että järjestelmä valikoi olettamuksia ja todennäköisyyksiä eli ajatuksia mieleemme sosiaalisen median algoritmin logiikalla. Se valitsee kulloiseenkin tilanteeseen algoritmin näkökulmasta relevanteimman ajatuksen. Ja aivan samaan tapaan kuin sosiaalisen median algoritmi, sekin kulkee siihen suuntaan, johon kulkemista ruokimme. Jos meillä on taipumuksena reagoida tapahtumiin huolestumalla, algoritmi valikoi feediimme enemmän huoliajatuksia. Jos taas ruokimme sitä mahdollisuuksien näkökulmasta, se tarjoilee meille enemmän ratkaisuja.
Milonoff hyödyntää taustaansa myös siinä kuinka näkee uupumisen, mielen herkkyyden tai oman suhteensa muihin. Kuin ohjaaja.
Mitä enemmän hallinnan tunne katosi, sitä vähemmän tunsin enää ohjaavani omaa elokuvaani. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ohjaaja oli vaihtunut, eikä kukaan ollut kysynyt minulta mitään. Elokuvani ohjaajaksi oli valikoitunut joku, joka vei tarinaani joka risteyksessä väärään suuntaan. Uuden ohjaajan rytmitaju oli surkea ja valinnat aina vääriä. Hänen huumorintajunsa oli musta ja tarinankerrontatyylinsä synkkä. Elokuva oli huonosti kuvattu, ja sen yhä hailakammaksi muuttuvat värit minulle vieraita.
Mitä jos ohjaajan paikalta nousisikin kokonaan pois? Mitä jos elämä ei olekaan elokuva, jota pitää ohjata vaan elokuva, johon pitää antautua?
Intohimo elää tässä hetkessä ja kunnianhimo tulevaisuudessa.
Onko se syy, että lapsuus tuntui niin täydeltä, olevan täynnä kaikkea mahdollista?
Rapun tuoksu ja hissin ääni saavat vatsaan jännityksen tunteen. Sellaisen tunteen, joka liittyi lapsuuden jokaiseen päivään. Sellaisen, jossa joka ikiseen hetkeen kuului mahdollisuus.
Tämä on aika tuhti paketti. Kirjassa on vähän kuin kaksi eri tarinaa: toisaalta Tunna Milonoffin ammatillinen tarina ja toisaalta, tietysti siihen vahvasti kietoutuneena, uupumiseen liittyvä, ihmisyyden ”kräkkäämisen” tarina.
Ja kaikessa koko ajan nöyryys: tämä on helvetin vaikeaa. Toisille, kuten vaikkapa erityisherkille, vielä vaikeampaa. Ja silti kaikki riippuu siitä kuinka pystyy uudelleen ohjelmoimaan itseään.
Mahdollisuutemme vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme asioihin, on suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon olemme valmiita tekemään harjoituksia sen eteen, ajamaan sisään uusia ohjelmia ja päivittämään vanhoja.
Tämä oli hieno ja rehellinen ihmisen tarina, josta luulen, että moni voi saada ajatuksia, apua ja samaistumispintaa. Itselläni on masentumistaustaa ja -taipumusta ja tunnistin monia asioita, joista Tunna kirjoittaa. Löysin myös uusia tapoja ajatella omaakin mieltä. Mitä jos uskaltaisi päästää irti? Tai oikeastaan, ehkä kyse ei ole uskalluksesta vaan systeemistä ja sen uudelleenohjelmoinnista?
Jotenkin toivoisin, että Tunna kirjoittaisi vielä tähän liittyen toisen teoksen, vieläkin selkeämmän Mielen käyttöohjeen. Sille olisi tarvetta ja Tunnalla selvästi osaamista.
Virginia Woolf: Mrs Dalloway’s Party
Jo muutamia vuosia sitten Lontoon kirjakaupasta käsiini sattui pieni kirjanen Mrs Dalloway’s Party. Ostin tämän alunperin ystävälleni J:lle lahjaksi sillä hän on väitellyt juhlimisesta jopa tohtoriksi. Ajattelin, että se voisi kiinnostaa. Lopulta päädyin tilaamaan sen myös itselleni.
Lukemisen aika tuli Woolf-piirin Mrs Dallowayn kohdalla. Mrs Dallowaysta lisää täällä.
Kirjaseen on koottu Woolfin novelleja, jotka liittyvät jonkinlaiseen juhlatietoisuuteen. Monista niistä on itse asiassa melkein suoraan siirtynyt osia Mrs Dalloway -kirjaan. Kuten vaikkapa novelli The New Dress, joka kuvaa juhlissa olevan epävarman Mabelin sisäistä maailmaa. Mabel on tilannut uuden mekon, mutta se ei ole niinkään uuden muodin mukainen kuin persoonallinen, se ei ole yhtä kallis kuin muilla ja Mabel kokee itsensä toisen luokan kansalaiseksi Clarissa Dallowayn juhlissa.
We are like flies trying to crawl over the edge of the saucer … She saw herself like that – she was a fly, but the others were dragon-flies, butterflies, beautiful insects, dancing, fluttering, skimming, while she alone dragged herself up put of the saucer.
