Joulukalenteri 2016, 23. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

23. luukun takaa paljastuu kaksi suomalaista kirjailijaa tänä vuonna ilmestyneine kirjoineen:

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset, Otava 2016

ja

Helmi Kekkonen: Vieraat, Siltala 2016

img_5409

Nämä kaksi valikoituivat tietystä syystä. Suomalainen kirjallisuus on aika usein synkeän sävyistä, raskastakin. Sota-ajoissa pyöritään tai niitä muistellaan. Päihteet, elämän raskaat puolet ja pimeys tuntuvat valtaavan ison osan suomalaista kirjallisuutta. Ollessani Finlandia-raadissa monta vuotta sitten ja luettuani yli 100 suomalaista romaania, tämä tummasävyisyys löi silmille. Taitavia kirjoittajia useita, ilman muuta. Kuitenkin joskus toivoisi toisenlaista näkökulmaa. Ei pinnallista ja keveää, vaan tarinaa, ihmisten välistä elämää ihan tavallisissa olosuhteissa.

Juha Itkonen ja Helmi Kekkonen ovat kirjailijoita, jotka kirjoittavat yhtä aikaa viisaasti ja tässä päivässä. Tehokeinoja ei haeta sodasta ja kurjuudesta vaan tarina kuljettaa hyvin ilmankin tuota sielunmaisemaa.

Helmi Kekkonen: Vieraat, arvio tässä.

”Senja pyyhkii kyynelet kasvoiltaan ja juoksee eteiseen, kompastuu maton reunaan, horjahtaa mutta ei kaadu. Kaikki on hyvin, tietenkin on.”

Näin alkaa Helmi Kekkosen kirja Vieraat. Olen tykännyt Kekkosesta aina ensimmäisestä novellikokoelmasta lähtien. Kekkosella on oma ”utuinen” tunnelma kaiken yllä, runolliseltakin tuntuva kieli ja hyvä tapa kirjoittaa niin, että tarina vetää sisäänsä. Vieraat on hyvä kirja ihmisistä, odotuksista, pettymyksistä ja toisen ihmisen ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä. Ainoa mikä kirjassa vähän häiritsi oli sen ”asetelmallisuus”. Viimeistään lopussa asiat kiertyivät jotenkin liian tarkoitukselliseen ja jollain lailla ”siistiin” loppuun. Elämä ei kuitenkaan ole sellaista. Se on sotkuista ja sattumanvaraista. Mutta tämä oli vain pieni miinus muuten erinomaisessa kirjassa.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset arvio, joka ilmestyi jo aikaisemmin löytyy täältä.

 

 

Joulukalenteri 2016, 2. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Toisen luukun takaa paljastuu: Karl Ove Knausgård: Talvi (suom. Jonna Joskitt-Pöyry), Like 2016

img_5030

Nide kirjakaupassa oli maanantaina keskustelu Knausgårdista. Paikalla keskustelemassa olivat Juha Itkonen ja Niklas Thesslund ja haastattelijana Taru Torikka. En ole itse lukenut Knausgårdin Taisteluni -kirjaa, jota kilvan ylistetään ja oli kiinnostavaa kuunnella kuinka Knausgård on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi Juha Itkoseen tai ajatuksia siitä kuinka Knausgård osasi antaa ihmisille jotain sellaista, jota fiktio harvoin on. Tai kuinka selvästi kirjan henkilöhahmojen ollessa niin selvästi Knausgård itse ja tämän läheiset ystävät jopa pariskunnan juuri uutisoitu avioero tuntui keskustelijoista melkein kuin oma ystäväpariskunta olisi eroamassa. Käytännön vinkkinä otin keskustelusta sen, että Taisteluni-sarjan parhaat osat taisivat olla 1,2 ja 6, ja keskustelijat olivat sitä mieltä, että kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, eli ehkä joululomalla sitten kahlaan niitä.

Sen sijaan joululahjaksi Knausgårdin kirja Talvi sopii erinomaisesti. Keskustelijat arvioivat tämän uuden vuodenaika-sarjan olevan jonkinlainen sovitustyö hurjalle omakohtaiselle Taisteluni vuodatukselle. Ehkä niin. Tämä kirja sopii monelle, itse ajattelin hankkia tämän molemmille pikkuveljilleni. Ohessa kirjasta muutama sana. Tämä arvio ilmestyi alunperin täällä.

”Menneisyys on lopullisesti menetettyä aikaa, mutta se, mitä ei edes tapahtunut, on menetetty kahteen kertaan.”

Knausgårdin uudessa sarjassa Syksy ei minua erityisesti sävähdyttänyt. Ihan sisäsiisti, vähän kaunisteleva teos, jota kirjoitetaan syntymättömälle tyttärelle. Pieniä ja isoja asioita välikkäin, siitä ilmeisesti piti tulla oivallus. Elämä on pieniä ja isoja asioita. Mitä sitten? Sen sijaan Talvi onkin jo paljon sykähdyttävämpi. Kieli on reippaampaa, rehellisempää. Kun Knausgård esimerkiksi pohtii aikuisuutta, on vaikea tehdä tulkintaa siitä, onko asia hänen mielestään näin aikuisena nyt hyvin vai huonosti?

”Silloin ihmettelin, miksi vain lapset tarttuivat niihin mahdollisuuksiin, sillä ikinä en nähnyt kenenkään aikuisen punnertautuvan katolle tai kielekkeelle ja hyppäävän kinokseen, mutta nyt, kun olen aikuinen, sekä hyppy tuntemattomaan että siihen liittyvä vapaus tuntuvat ajatuksina epämieluisilta. Eivätkä vain siksi, että hyppiminen on lapsellista ja naapurin nähden katolta loikkaaminen olisi noloa, vaan myös siksi, että tottumus, pysähtyneisyys ja urautuminen ovat kuin vanhoja ystäviä, jotka tunnen läpikotaisin ja joihin voin aina luottaa, ja se on tärkeämpää kuin uutuus, pudotus ja vapaus.”

Kanusgård pohtii kirjassa minuutta ja sen suhdetta muuhun maailmaan:

”Me olemme toistemme armoilla. Kaikki tunteemme ja toiveemme ja halumme, meidän jokaisen koko yksilöllinen psyyke kaikkine kummallisine sopukoineen ja luutumisineen, jotka ovat kivettyneet jo varhaislapsuudessa ja joita on lähes mahdoton kangeta auki, saavat vastaansa muiden tunteet ja halut ja heidän yksilölliset psyykensä.”

”Oivalsin, että vastauksen kaipuu asuu meissä niin syvällä, että sen täytyy olla yksi ihmisyyden peruspiirteitä, suorastaan sen tunnusmerkki.”

”Siinä lienee minuuden perusta: halun ja sen täyttymyksen sekä kivun ja sen välttämisen välitilassa, koska on oltava jotain mikä haluaa ja tahtoo, jotain mikä tuntee kipua ja tahtoo sen pois. Mikä se on?”

”Tunteet ja mieliala eivät myöskään tunnu kuuluvan minuuteen, minuus pikemminkin tarkkailee niiden jatkuvia muutoksia ulkopuolelta, mutta tunteet ja mieliala saattavat joskus ottaa sen valtaansa ja maalata sen omilla väreillään, kuten hillittömässä raivossa, suunnattomassa ilossa ja masennuksessa.”

Elämää Knausgård tulkitsee monesta näkökulmasta:

Ihminen on:

”Se, että ihmisruumis on täynnä nesteitä ja että pysymme hengissä, koska ruumiinnesteet kulkeutuvat elimestä toiseen tuhansissa pienissä putkissa, joita on isoista, letkumaisista suolista aivojen pieniin hiussuoniin, ja että kaikkia eliöitä, jopa alkeellisimpia puita, halkoo samantapainen putkisto, tekee putken toimintaperiaatteesta kenties tärkeimmän elämän ehdon ja ihmisestä siivilän sisaren.”

Millaista elämä voisi olla?

”Vaikka kukaan ei koskaan kehunut eikä kritisoinut juuri meidän ilotulitustamme, koska se luultavasti hukkui muuhun räiskeeseen, se ei haitannut, koska se kahdenkymmenen minuutin pätkä vuodesta oli niin suunnattoman riemukas ja energinen, ettei yläpuolellemme tuokioksi piirtynyt kuva, jossa väikkyi kaunis, loistelias rinnakkaismaailma, kerta kaikkiaan voinut olla illuusiota vaan sen oli pakko perustua johonkin todelliseen: meidänkin elämämme voisi olla sellaista.”

Ja toisaalta millaista on elämä alkoholistina?

”Humala, joka elähdyttää heitä, pitää samalla heitä vankinaan. Juuri sellaisena muistan isäni viimeiset vuodet, hän oli vankina jossain eikä löytänyt sieltä ulos. Hänen talvensa oli loputon, lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi joka paikassa, ei vain hänen talonsa ulkopuolella vaan myös sen sisällä. Sellaista minä kuvittelen sen olleen. Että lumi tuiskusi ja tuuli tuiversi makuuhuoneessa, portaissa, keittiössä, olohuoneessa. Että hänen sielussaan, mielessään ja sydämessään oli talvi.”

Mitä on Knausgårdin mielestä tuo arki, jota nyt niin moni glorifioi parhaaksi elämässä?

”Arki saa kaiken katoamaan, arki on kuin vyöhyke, jonka sisälle joutuvat asiat ovat tuomittuja unohtumaan.”

Hieno kirja. Hesarin arvio kirjasta täällä. Juha Itkosen kirjoitus Knausgårdista ja Taisteluni-sarjasta täällä.

Hesarin kirja-arvioija sortuu omaan taitavuuteensa?

”Kirjailija Juha Itkosen odotettu jatko-osa sortuu omaan taitavuuteensa” toteaa Helsingin Sanomien kirja-arvioija Arla Kanerva arviossaan tänään Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjasta.

Arvio pohditutti paristakin syystä.

Ensinnäkin Adam Grant käsittelee kirjassaan The Originals tendenssimme epäillä myönteistä ja luottaa kielteiseen. Hän palaa Harvard Business Schoolin tutkimukseen, jossa annettiin ihmisten arvioida kirja-arvioiden kirjoittajia. Käytännössä kyseessä oli kuitenkin sama arvio. Ainoastaan adjektiivit oli muutettu. Jos toisessa oli ”loistava”, toisessa oli ”kelvoton” jne. Mitä ihmiset sitten ajattelivat siitä millaisia näiden arvioiden kirjoittajat olivat? Kielteisen arvion kirjoittajat olivat lukijoiden mielestä älykkäämpiä kuin myönteisten. Meillä on kuin onkin taipumus ajatella, että kielteinen kritiikki on jollain lailla älykkäämpää kuin myönteinen. Että ihminen, joka palaverissa esittää syyt miksi jokin ei voi toimia, eli kertoo ideoiden heikkoudet on fiksumpi kuin se ärsyttävä pollyanna, joka tykkää kaikesta.

Tämä siis tuli mieleen tänään lukiessani Hesarin Arla Kanervan arviota Juha Itkosen kirjasta Palatkaa perhoset. Siksi, että oma kokemukseni kirjasta oli täysin toisenlainen. Olenko siis se hemmetin pollyanna, johon ei voi luottaa kun pidin kirjasta?

Siinä missä Arla Kanerva pitää Itkosen kirjaa jotenkin pusattuna, kirjana, jota on yliyritetty kirjoittaa, itse pidän sitä irtonaisena. En havaitse kirjassa yliyrittämistä, liikaa teknisyyttä tai taitavuutta, jota Hesarin arvioija siinä näkee, joka pilaisi lukemisen flown. Se on taitavan kirjailijan teos, joka ei suinkaan sorru omaan taitavuuteensa vaan kirjailija on osannut valjastaa kykynsä tarinan kuljettamiseen, jota kautta lukija voi hahmottaa merkityksiä. Varmasti erilaisiakin omasta kokemusmaailmastaan riippuen. En myöskään koe sitä turvallisuushakuiseksi jatko-osaksi, jonka ”rakenne ja tarinan elementit tuudittavat turvalliseen jatkumoon”. Kirja on oma itsensä vaikka tarinan henkilöt ovatkin jo lukijoille tuttuja.

Ja tunnepuoli sitten. Kanerva toteaa arviossaan, että ”Suurille tunteille pitäisi voida nauraa. Ilman naurua lopputulos on pelkkää itsekeskeistä väninää.” Juu ja ei. Kuka meistä nauraa itselleen silloin kun tunteet ovat pinnassa? Eikö ole rehellistä, että jokaisen tunnemaailma on omansa ja näkökulma oma. Itsekäskin? Oma kokemus Itkosen kirjasta oli virkistävä. Kuinka eri tavoin me samoja tapahtumia hahmotamme kukin omasta näkökulmasta. Eikä kirjailija neuvo meitä mikä on oikea tapa tai näkökulma. Mutta jos kirjailija tekisi hahmoistaan ihmisiä, jotka nauravat omille suurille tunteilleen, hän tekisi heistä kyynisiä ja turvallisuushakuisia. Eikö turvallisinta ole juuri se, nauraa tunteilleen? Olla altistumatta niille? Itkonen on osannut välttää tämän.

Kun olen lukenut Hesarin arvion muutamaan kertaan ja vertaan sitä omaan kokemukseeni kirjasta jään pohtimaan. Ettei vain olisi käynyt niin, että on turvallisinta olla kriittinen? Että kritiikki ei olekaan arvio kirjasta vaan oma taideteoksensa, tekninen suoritus, jossa pitää valita kriittinen kulma ja lauserakenteet ja jossa vielä lopussa käytetään kirjailijan ajatuksia häntä itseään vastaan. Että ajatus on, että se on älykästä. Arvion lopun musertavuus käy selväksi ainoastaan jos on lukenut kirjan. Luettuani sen, en voi millään tasolla yhtyä siihen, pidän sitä ylimielisenä heittona, jota ei ehkä ole ajateltu loppuun asti.

En toki ole oikea ihminen arvioimaan arviota ja tavallaan arvion arvioiminen on sinällään vähän absurdia. Toisaalta taas suhtautuessani kriittisesti arvioon voidaan hyvin todeta edellä esitettyyn teoriaan vedoten, että yritän vain esittää älykkäämpää kuin olenkaan. Mutta. Ehkä en arvioikaan arviota ja sen sijaan vertaan kokemuksia. Omaani suhteessa arvioon. Ja ne ovat todella erilaiset.

Mutta meitä lukijoita on toki moneksi.

Vaikuttavatko sitten kirja-arviot? Luetko niitä? Jos, niin miksi? Ovatko ne viihdettä, palvelu, joka ohjaa käyttäytymistä vai taidetta itsessään? Kenelle kirja-arvio tehdään? Kirjailija ehkä odottaa arviota ja pettyy jos se ei ole myönteinen. Muistaakseni Petri Tamminen sanoi jossain haastattelussa muistavansa kaikki kielteiset arviot kirjoistaan. Onhan se ymmärrettävää. Kirjaa kirjoittaa yksinäisyydessä kauan. Sitten sen työntää maailmalle, ja toivoo, että se otetaan vastaan. Että se puhuttelee, että tulee itse ymmärretyksi kirjan kautta. Onko arvio silti kirjailijalle? Tuskin. Onko se muille lukijoille? Ehkä. Onko se sille pienelle porukalle, jota kutsutaan eliitiksi? Alalle?

Itse huomaan, että auktoriteetteina erilaiset viralliset arvioijat eivät sittenkään enää ole minulle olemassa. Luotan ystäviini, jotka lukevat ennakkoluulottomasti erilaisia kirjoja. Ja toisaalta. Haluan lukea erilaisia asioita ja muodostaa mielipiteeni itse. Vertailu jonkun toisen lukijan kokemukseen on sen sijaan aina kiinnostavaa. Oli lukija sitten ns. virallinen arvioija tai joku muu lukija. Joten tästä kiitos Arla Kanervalle.

Tässä vielä auttamattoman myönteinen oma arvioni kirjasta.

 

 

 

 

”Onni, missä se elämässä on, joskus ei yhtään missään ja joskus ihan tässä.”

Mies kysyi, mitkä ovat mielestäni Juha Itkosen parhaat puolet kirjailijana? Näin vastaan luettuani kirjan Palatkaa perhoset (Otava 2016).

1) Itkosella on häkellyttävä kyky tuoda ihmissuhteissa olevat ristiriidat esille. Osin sitä auttaa taitava kerronta. Palatkaa perhoset -kirjassa kolme näkökulmaa. Kurkistus kolmen ihmisen mieleen. Samat tapahtumat, lauseet voivat merkitä ihan muita asioita. Ihmissuhteet menevät lukkoon koska kukaan ei todellisuudessa voi ymmärtää sitä mitä toisen mielessä aina tapahtuu. Ihmiset ovat historioidensa (ja unelmiensa) summa ja tulkitsevat asioita eri tavoin. Itkonen tuo nämä ristiriidat näkyviksi. Ja vielä tavalla, johon voi samaistua. Samalla kun tekee mieli huutaa Antille, Suville ja Leenalle, että puhukaa nyt helvetti keskenänne!

2) Itkonen osaa rakentaa tarinan niin, että sillä on merkitystä. Kirjan alussa itselläni oli jotain keskittymisvaikeuksia (jotka eivät välttämättä johtuneet millään lailla Itkosen kerronnasta vaan omasta levottomuudesta viikonlopun alussa). Kieli tuntui monimutkaiselta, liian arvoitukselliselta. Teki mieli sanoa, että koita nyt hyvä ihminen kertoa tämä niin, että ymmärrän mistä tässä on kysymys. Pelkäsin, että hahmot eivät avaudu minulle ihmisinä, sellaisina, että oikeasti välittäisin siitä mitä Suville elämässään tapahtuu. Jossain vaiheessa kuitenkin putosin kirjaan ja aloin välittää. Salakavalasti Itkonen kertoi tarinan, jossa lopussa en voinut kuin itkeä. Ja sitä tapahtuu itse asiassa aika harvoin kirjojen kohdalla. Elokuvien kyllä, kirjojen harvoin. Paitsi että hahmot olivat merkityksellisiä, niihin olikin helppo samaistua. Mitä jos omassa ihmissuhteessa harrastaa samanlaista kuurupiiloa? Aivan varmasti tekee. Suojelee itseään, mutta miltä ihmeeltä?

3) Itkonen on viisas. Elämäntarinoiden kautta hän pohdiskelee elämää, hyvää elämää. Pitääkö unelmiaan jahdata, onko intohimoton parisuhde välttämättä huono asia, pitääkö rakkauden perässä juosta vai onko rakkautta se, että päättää jäädä vastuuseen sitoumuksistaan. Kun tekee ”uhrauksen” parisuhteensa eteen, saako ryhtyä marttyyriksi? Suvi Vaahteran äiti Leena ei ole tyytyväinen missään, marisee koko ajan. Suvi jahtaa jotain täydellisyyttä ja tappaa sillä tavoin perhosensa. Antti on tuuliajoilla ja katkera, miksi hänestä ei tullut tähteä. Kuinka paljon ihminen elää jossain muussa kuin hetkessä, jossa on. Vaikka on päättänyt olla siinä hetkessä ihan itse. Itkosen viisaus on helppoa vastaanottaa sillä se ei ole osoittelevaa. Toisenlainen elämä ei ole parempaa, oikeampaa, hyväksytympää kuin toisenlainen. Jokaiselle elämä on eri vaikka sisältääkin tavallaan samoja aineksia, jaksoja, päätöksen paikkoja.

Lisäksi ihailen Itkosta vielä yhdestä asiasta. Hän uskaltaa laittaa itsensä peliin. Tämä(kin) kirja on sellaisen kirjailija tuotos, joka avaa itsensä lukijalle. Ei suojaudu mihinkään kuoreen vaan on hämmentävän auki. Siltä ainakin tuntuu. Ei löydy sarkasmia tai kyynisyyttä, jonka piilosta kirjailija turvassa huutelisi.

Mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kannattaa lukea itse. Juoni ei ole tässä pääasia vaikka hyvä onkin ja vetää lukijaa kevyesti kääntämään sivua toisensa jälkeen.

Jos minulta kysytään, tämä on Itkosen vahvin kirja.

Rakkaudesta: ”Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin harvinaisessa tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisiaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.”

Merkityksellisyydestä: ”Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään.”