Nolo kirja?

New York Timesin James Parker ja Charles McGrath vastaavat kumpikin kirjoituksessaan kysymykseen: ”Is There Anything One Should Feel Ashamed of Reading?”. Ja löytyihän niitä.

Jos sivistynyt ystäväsi tulee kylään, piilotatko DaVinci koodit kaappiin? James Parker pohtii miksi ei silloin oikein tietoisesti nosta DaVinciä pöydälle ja puolusta lukemaansa? Entä brassailetko klassikkokokoelmallasi? Eikö sekin ole vähän noloa? Charles McGrath taas pohtii sitä kuinka pienenä poikana piilotti lukemaansa Pikkunaisia -kirjaa ja toisaalta nyt vanhempana halusi tietää mistä tässä 50 Shades of Grey -hypessä oikein on kysymys, ja tilasi kirjan Kindleensä, jotta muut eivät näkisi mitä hän lukee.

Siinä on jotain kiinnostavaa, että kuvittelemme sen mitä luemme kertovan niin paljon itsestämme, että ryhdymme muokkaamaan jotain kuvaa itsestämme lukijana.
Onko siis jotain kirjaa, jota et vaikkapa lukisi aamulla työmatkalla ratikassa? Jos kirjahyllystäsi otettaisiin valokuva, poistaisitko sieltä ensin jotain? Siirtelisitkö ainakin ja pyytäisit ottamaan kuvan tietystä kulmasta? Mitä Coelho kirjahyllyssä kertoo ihmisestä? Kiinnostuksen ylipäänsä monenlaisiin asioihin vai jotain ihan muuta? Luommeko oikeasti kuvaa ihmisistä perustuen näiden kirjavalintoihin? Ehkä.

Nuorena teininä muistan lukeneeni punastellen ja häpeillen mm. isoisäni Sidney Sheldon -romaaneja. Vanhempana muistan, että vaikkapa Jari Sarasvuon Sisäinen tuli kuului niihin, joita en halunnut lukea julkisella paikalla. Eräs varsin fiksu ja sivistynyt ihminen taas kertoi mielipiteenään minulle kerran mitä roskaa ovat kaikki John Grayn Mars&Venus -kirjat. Edelleen joka kerta silmäni osuessa niihin hyllyssäni, tuo lause käy mielessäni. Ehkä siinä on pientä noloutta mukana. Pitää ryhtyä perustelemaan: olen edelleen sitä mieltä, että niissä monessa on itse asiassa erinomaisia ajatuksia, joiden avulla voi koittaa ymmärtää toista sukupuolta paremmin vaikka jokainen onkin yksilö. Kenelle oikein perustelen? Yhteen aikaan Aku Ankan taskukirjat olivat minulla hyllyssä muiden kirjojen seassa, mutta tilan loppuessa kesken jouduin tuuppaamaan ne laatikkoon vintille. Myönnän, että se tuotti minulle mielihyvää nähdessäni Aku Ankan vaikkapa Täällä Pohjantähden alla -trilogian vieressä.

Joka kerta kirjahyllyä siivotessa joutuu käymään läpi itse asiassa koko henkilöhistoriansa. Siksi on vaikea luopua kirjoista, jotka nyt saattavat tuntua ihan typeriltä tai noloilta. Sehän olisi vähän kuin repisi valokuva-albumista pois 80-luvun kokonaan…

Guardianissa taas käsiteltiin kirjoja, jotka ovat olleet järkyttäviä, häiritseviä tai levottomuutta herättäviä. Syystäkin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko nousi pistesijoille. Itse voisin tuohon listaan lisätä ainakin Peter Süskindin kirjan Parfyymi. Siinä oli kirja, joka edelleen häiritsee minua. Ei nolota, mutta häiritsee. Puistattaakin. Yhä.

 

Saako klassikoita moittia?

Kirjailija Salman Rushdie kohahdutti kirjallisuuspiirejä tumpuloimalla yksityisiksi tarkoitetut kirja-arvionsa julkisiksi. Niissä hän haukkui mm. Harper Leen ylistetyn esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen. Siinä missä tämä kirja löytyy inspiroivimpien klassikoiden listalta, Rushdiella oli siitä toisenlainen mielipide. Ja siitä alkoi kirjallinen kohu. Saako rakastettuja klassikoita moittia? Saako kirjailija moittia toisen kirjailijan teosta? Eikö se ole ylimielistä? Saako ylipäätään kirjallisuuskeskustelussa puhua totta vai pitääkö yhteisen rakastetun taidemuodon nimissä siloitella, kehua ja ylistää? Onko kirjallisuuskeskustelusta tullut liian kilttiä ja mitä sitten?

Onhan se pakko myöntää, että suomalainenkin kirjallisuuskeskustelu on aika usein

  1. Naisten jutustelua (Suomi lukee tutkimuksen mukaan kirjojen suurkuluttaja näyttää tältä: ”Korkeakoulututkinnon suorittanut pääkaupunkiseudulla asuva, 40-49-vuotias nainen, jonka kotitaloudessa on lapsia ja jonka viimeisin kirjahankinta oli kaunokirja.”)
  2. Kohteliasta liehittelyä (kuka haluaa pienessä maassa moittia vaikkapa kollegaansa?)
  3. Kirjailijan jalustalle asettavaa (kirjoittaminen on raskasta ja yksinäistä, miksi haukkua sitä, joka yrittää. Sitä paitsi kirjailijat ovat viisaita, haastatellaan niitä kaikista mahdollisista aiheista)

Myönnän ehkä itse kuuluvani niihin, jotka eivät helposti hauku kirjaa. Arvostan kirjoittamista ja mieluummin kehun hyvää kuin haukun huonoa. On kuitenkin niin, että epärehellisen kohtelias kirjallisuuskeskustelu ei palvele lukijoita eikä oikeastaan kirjailijoitakaan eikä varsinkaan kirjallisuutta kokonaisuutena. Aikaa on rajallisesti ja arvostan sitä, että jos kysyn, vastaaja kertoo minulle mitä oikeasti kirjasta ajattelee eikä kehu sitä turhaan. Tai että kriitikko kertoo mitä mieltä hän kirjasta on. Tai että kirjailijalla saa olla mielipide myös toisen kirjailijan teoksesta, klassikko tai ei.

Miksi me pelkäisimme rehellisiä mielipiteitä kirjallisuudesta? Rushdienkin piti vähän vähätellä koko juttua toteamalla, että I was just fooling around.

Huffington Postin kiinnostava kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

 

 

Mitä tapahtuu kun sekoittaa Alice Munroa ja Mark Levengoodia keskenään?

Luin illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä. Kun ei vielä nukuttanut nappasin perään vielä Mark Levengoodin uusimman kirjan Miljoona ruusua. Se on nopealukuinen ja hauska, sopivaa iltalukemista siis. Sen jälkeen valot pois ja nukkumaan.

Yö menikin sitten melko surrealistisissa ingmarbergmanilaisissa tunnelmissa Pohjois-Ruotsissa. Eli jos sekoittaa Munroa Levengoodin kanssa, saa Ingmar Bergmanin elokuvan.

Munron Nuoruudenystävä oli ehkä vähän vaaravyöhykkeellä sillä se on alunperin ilmestynyt jo 1990 ja nyt vasta suomeksi. Jos on itselle rakas kirjailija ja ilahtuu kirjakaupassa siitä, että tältä on tullut uusi kirja vain huomatakseen sen olevan itse asiassa vanha mutta vasta nyt suomennettu, voi joskus pettyä pahasti. Nyt on tullut tavaksi, että jos joku kirjailija lyö itsensä kansainvälisesti läpi, sen kirja suomennetaan. Jos se tuntuu menevän hyvin, ei seuraava suomennettu kirja olekaan tämän kirjailijan seuraava kirja vaan edellinen tai ensimmäinen, joka tapauksessa joku, jolla tämä ei tehnyt kansainvälistä läpimurtoa. Ja tällöin voi olla, että sen ikävästi huomaa lukiessa miksi. Kirja on selvästi huonompi. Niinpä olen oppinut varomaan tätä.

Munron kohdalla uskaltaa kuitenkin ottaa jo tämän riskin sillä suhteemme on vakaalla pohjalla, pienet asiat, kuten nuoruudessa kirjoitettu epätäydellinen novelli, ei saa tätä heilautettua mihinkään. Nuoruudenystävä on erinomainen kirja täynnä novelleja, joissa on koko ajan pahaenteinen tunnelma vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei tapahtuisikaan. Novelleja, joissa tuntuu siltä, että arjen tyhjänpäiväisimmätkin asiat nousevat kiinnostaviksi. Novelleja, joissa aivan tavalliset ihmiset saavat moniulotteisen ja värikkään omaleimaisen persoonan. Sitä on Alice Munro.

Munrofaktoja:

Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.

Munron suomentaja on taitavaakin taitavampi Kristiina Rikman, josta on hyvä haastattelu täällä.

Guardian on arvioinut Munron alunperin 1971 ilmestyneen kirjan Lives of Girls and Women, josta Amazonissa on nyt tarjolla uusi pokkariversio. Näyttäisi siltä, että tätä ei ole suomennettu lainkaan. Jos näin on, Tammi voisi meille senkin kyllä suomeksi tarjota!

Levengoodista myöhemmin lisää.

Goethelainen vai gaimanlainen koulukunta?

Kirjailijan työ on aina ollut vähän mystistä ja yksinäistä ja ehkä siksi myös kiehtovaa. Sinne se menee se kirjailija kammioonsa luomaan jotain suurta. Palaa sieltä sitten käsikirjoituspinon kanssa, josta tulee kirja, jonka me luemme, joskus nautimme, joskus emme. Luomisen prosessia on ehkä mystifioitukin. Kirjailijat ovat toki erilaisia, mutta aika moni nykyään tuntuu korostavan enemmän säännöllisen työn tekemisen merkitystä kuin jotakin luovaa henkeä. Eikä tämä siis tarkoita sitä, että me kaikki kirjoittaisimme klassikkon vain hiellä ja vaivalla. Suurimmasta osasta meistä ei ehkä silti ole suureksi kertojaksi ja tarinoiden syntymisessä on edelleen magiikkaa vaikka luovuutta pyritään selittämään ja avaamaan.

Ennen oli kuitenkin ehkä helpompi eristäytyä kirjoittamisen rauhaan kuin nykyään. On laskettu, että keskimäärin ihminen näpelöi älypuhelintaan noin 100 kertaa päivässä, tunnemme käsitteen sosiaalisen median addiktio, ihmisillä on niin vakava riippuvuus sähköpostiin, että kirjoja on kirjoitettu siitä kuinka pystyt hallitsemaan itseäsi eri metodein. Enää ei tarvitse pelätä sitä, että joku keskeyttää kirjoittamisesi soittamalla ovikelloa. Ne tulevat suoraan sille koneelle, jolla kirjoitat kirjaasi. Tai yritit.

Toiset kuitenkin syleilevät tämän maailman. Fast Company -lehdessä oli kiinnostava artikkeli aiheesta kirjailija Neil Gaimanin haastattelun muodossa. Siinä missä joku vaikertaa sosiaalisen median ähkyä, Gaiman kokee sen helpottavana, että tilanteessa, jossa kirjoitus ei kulje, voi käydä keskustelemassa ihmisten parissa ja palata sen jälkeen virkistyneenä kirjoittamaan. Suomessakin vaikkapa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jari Järvelä, Anja Snellman tai Sofi Oksanen käyttävät sosiaalista mediaa hyödykseen ja ilokseen. Myös ulkomaisista kirjailijoista vaikkapa Joyce Carol Oates, Margaret Atwood, Salman Rushdie tai Amy Tan ovat aitoja ja kiinnostavia myös twitterissä. Moni bisneskirjailija suorastaan kukoistaa twitterissä ja keskusteleekin mielellään. Sen sijaan vaikkapa Paul Auster taitaa kuulua tuohon Fast Companyn goethelaiseen koulukuntaan eikä häntä sen paremmin kuin vaimoaan Siri Hustvedtia löydy twitteristä. Vielä.

Tässä Guardianin lista 10 kirjailijaa, joita kannattaa seurata.

Nuori diginatiiviin sukupolveen kuuluva Devynn Barnes taas osoittaa, ettei sosiaalisen median ähky ole vain vanhemman ikäpolven ongelma ja pohtii Huffington Postin kirjoituksessaan sitä kuinka sosiaalisen median keskellä emme ole menettäneet ainoastaan kykyämme olla tässä hetkessä vaan kykymme ylipäätään olla.

Leena Krohn ja erehdys

Alan ymmärtää kirjailijoiden toisen teoksen ongelman. En siksi, että olisin itse tehnyt ensimmäisestä postauksesta loisteliaan ja kehutun mestariteoksen vaan siksi, että ensimmäinen tulee jotenkin kevyesti, pusaamatta, ajattelematta mihin on sitoutunut. Toinen on sellainen, mitä joutuu ajattelemaan. Onko tämä aihe sopiva toiseksi? Ei ehkä, liian pinnallinen, syvällinen, monimutkainen, yksinkertainen. Sävykin alkaa muotoutua vasta toisessa ja kolmannessa; ai tämä onkin tällainen blogi…

Siitä huolimatta ja juuri siksi: Leena Krohn.

Leena Krohnin kirjat eivät ole helppoja välipaloja vaikka näennäisesti vaikuttavat kevyeltä kamalta, ovathan kirjat mukavan ohuitakin. Jos kuitenkin ajatuksia on niin riveillä kuin tiiviisti niiden väleissäkin, on lukukokemus aika vaativa. Krohn tuntuu läpivalaisevan armottomasti kaiken, saaden hyvän pahaksi ja pahan hyväksi. Kuten esimerkiksi tässä uudesta kirjasta Erehdys: ”Kevään raikkaus kuivui ja kesä paloi karrelle syksyä kohden. Se ei täyttänyt toiveita, joita siihen oli kohdistunut, ja kuinka se olisi ehtinytkään? Ennen kesän lopullista lakastumista siihen oli jo totuttu ja se oli vaihtunut pölyiseksi, yhtäkaikkiseksi vuodenajaksi, joka janotti.”

Erehdys kertoo kirjailija E:stä, joka ajaa vieraaseen kaupunkiin lukuiltaan. Hän ei varsinaisesti ole tähtien tähti, kirjastonhoitaja ei tunnista häntä ja tunnistettuaankaan ei kovasti hätkähdä tai ihastu. Sali ei suinkaan ole tyhjä vaikka ei täynnäkään kuulijoita, mutta kaikilla tuntuu olevan muuta puuhaa kuin kirjailijan kuunteleminen. Näpytellään kännykkään tai näytetään muutoin siltä, että unettaa. Kirjailija kuitenkin ryhtyy lukemaan kirjoistaan otteita.

Kirja siis koostuu näistä kirjailijan lukuotteista, niistä seuraavista keskusteluista ja kirjailijan ajatuksista.

Lukemista seuranneet keskustelut ovat lähinnä abstrakteja. Toinen puoli kuulijoista on sitä mieltä, että kirjailijan teksti on epäuskottavaa sillä eihän niin ole voinut tapahtua, toinen puoli taas kyselee miten scifi-henkisen tekstin digitaalisenkuolemattomuusinstituutin kursseille pääsee… Vähän ajan kuluttua taas tekstin päätyttyä käydään keskustelua siitä, mitä tarinan päättymisen jälkeen henkilölle oikein tapahtui. Miten niin kirjailija ei tiedä, kirjailijahan on kirjoittanut tarinan?!?

Kirjaa lukiessa tulee tunne kahdesta asiasta: ensinnäkin kirjailija (ainakin E ehkä jopa Krohn?) ehkä vähän nauraa meille lukijoille, jotka haluamme nähdä kirjoissa jotain mitä niissä ei ole. Ja toisaalta, että kirjailija (Krohn) todellakin kertoo omasta todellisuudestaan lukijoita kohdatessaan. Ei mitenkään armottomasti, ehkä vähän epätoivoisesti itse asiassa. Kuinka väärin voi kirjailijan tekstiä tulkita? Miksi tulkita niin paljon? Miksi ei ymmärretä oikein?

Kirjan alussa kirjailija E:tä haastattelemaan tullut paikallislehden toimittaja ei oikein jaksa syventyä kirjailijan vastauksiin, ei esitä yhtään lisäkysymystä liittyen kirjailijan vastauksiin ja haastattelu on ohi oikeastaan jo ennen kuin se on alkanutkaan. Ja niinhän se ehkä on. Kun lukee kirjailijahaastatteluja (tai oikeastaan mitä tahansa haastatteluja), tulee usein tunne, että on lukenut sen ennenkin. Ehkä siksi, että niillä tuntuu olevan formaatti: me odotamme kirjailijoilta vastauksia ”suuriin kysymyksiin”, mutta toivomme, että he eivät sittenkään sekoittaisi meitä ihan kauhean paljon. Ajatteluttaisivat juuri sen verran, että voimme siteerata heitä facebook-postauksissa, mutta ei mielellään niin paljon, että pitäisi oikeasti kyseenalaistaa asioita.

Olisi ollut kiintoisaa esimerkiksi saada kuulla se selitys, joka kirjailija E:llä oli tokaisuunsa: ”Taiteen tehtävä on saada näkyvä nähdyksi.” Valitettavasti toimittaja ei sitä kysynyt ja nyt me emme tiedä.

Kirja tuntui paikoitellen vähän irralliselta: kirjailijan lukunäytteet tuntuivat novelleilta romaanin keskellä tehden romaanista vähän kuin palapelin, jonka palat eivät sopineetkaan toisiinsa. Toisaalta taas kirja oli hieno kokonaisuus, jonka alku ja loppu nivoutuivat hienosti yhteen vaikka keskellä oli vähän sekavaa ja monisyistä keskustelua elämästä. Ehkä elämä juuri on sellaista.

Kirja: Leena Krohn: Erehdys, Teos 2015, 155 s.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Sinä talvisena iltapäivänä moottoritiellä, juuri ennen siltaa ja S:n kaupungin liittymää, E:n ajovalojen keilaan ilmestyi yllättäen leveä ja synkeä varjo.”

Viimeinen lause: ”Tyhjyyden yltäkylläisyydessä hän eteni kohti sanatonta, jota hän ei ollut osannut sanoa, kohti näkymätöntä, jota hän ei ollut osannut näyttää.”

Paras lause: Vaikka Leena Krohnin lauseet ovat taidokkaita, eivät parhaat ajatukset taivu ”paras lause” -formaattiin. Kirja on täynnä kummallisia tapahtumia, jotka jäävät ajatuksiin tai ajatuksia, jotka jäävät kiusaamaan. Kuten esimerkiksi ajatus retroterapeutista:

”Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.”

Onko tämä ajatus tai koko kirja Leena Krohnin tapa irvailla nykyajalle vai ei?

HS:n hyvä arvio kirjasta löytyy täältä.

Mikäli kiinnostaa enemmänkin se, mitä itse on tai ei ole, asia, jota Leena Krohn kirjoissaan minusta pohtii, erinomainen ja vähän yllättäväkin puheenvuoro siitä löytyy täältä.

 

Alussa oli kirja, läppäri ja Kirsi…

Mistään muualta ei voi aloittaa kuin alusta, joten aloitetaan. Siitä lähtien kun jo useita vuosia sitten lopetin HS Lukupiiri-blogin olen aina silloin tällöin miettinyt uuden kirja-aiheisen blogin perustamista. Itse asiassa aloitinkin sellaisen pari vuotta sitten. Postasin kerran, unohdin salasanat. Tumblr lähetti minulle juuri ”hyvää 2-vuotissyntymäpäivää” -meilin…

IMG_5932

Mutta eikö sitä sanota, että aina pitää nousta uudelleen ja yrittää?

Aikaa on rajallinen määrä ja viime vuosina olen huomannut, että lukeminen on jäänyt helposti kaiken muun jalkoihin. Pitkän ja nopearytmisen työpäivän jälkeen on vaikea pudottautua lukemisen erilaiseen intensiteettiin. Sellaiseen, joka vaatii sisäistä itsekuria ja keskittymistä. Kuitenkin juuri se ehkä olisi tarpeen. Lukeminenkin voi olla eräänlaista meditaatiota. Se voi myös olla viihdykettä, ehkä ajan tappamista (kuka enää muuten tappaa aikaa, sitähän on muutenkin liian vähän…), faktatietoon uppoutumista tai omien ajatusten virkistämistä, kuin keskustelua. Itselleni lukeminen on vähän kuin selvittäisi pikkuhiljaa sitä elämän tarkoitusta. Ja siinä kannattaa elämän lyhyyden takia kyllä käyttää muidenkin ajatuksia apuna. Joskus fiktiivisen hahmon joskus ihan ”oikean” ihmisen. Lukeminen on siihen erinomainen tapa.

Eikä lukemisen aina tarvitse olla niin ryppyotsaista. Lassi Nummi puhui kirjassaan Runoilijan kalenteri suorastaan kevytmielisesti kirjojen maistelemisesta:

”Kirjojen maistelemisesta. Lukemisesta on kirjoitettu paljon, kirjojen maistelemisesta tuskin nimeksikään. Ainakaan ei silmiini ole osunut tekstiä tuosta asiasta. Kuitenkin kirjojen maisteleminen on eri asia kuin niiden lukeminen, aivan niin kuin ruokien ja juomien maistelu on eri asia kuin varsinainen ateriointi ja juominen.

….

Sen avulla voimme saada kevyen tuntuman runoihin ja romaaneihin, kirjoihin ja kirjailijoihin, tyyleihin ja elämäntunteisiin, joista meillä ei muuten olisi aavistustakaan. Sitä paitsi voimme sen avulla joskus löytää jonkun ”oman” kirjoittajamme tai teoksemme, johon sitten uppoamme hyvinkin perinpohjaisesti.”

Lassi Nummi, Runoilijan Kalenteri

Blogin aloittaminen on vähän kuin huutelisi avaruuteen, että onko siellä ketään. Jos sitten sattuisi niin, ettei vastakaikua tule, voi aina onneksi pysyä kirjojen ihmisten hyvässä seurassa. Ja jos taas joku siellä avaruudessa kuulee, toivon, että pystyn kirjoittamaan lukemastani siten, että siitä olisi jotain iloa ja/tai hyötyä myös muille.