Günter Grass: Sipulia kuoriessa

Kirjailija Günter Grass kuoli tänään. Täytyy tunnustaa, että kirja, jonka kaikki tuntuvat lukeneet, Peltirumpu, on tainnut jäädä minulta lukematta. Sen lukemattomuuden voi toki korjata. Toivottavasti kustantaja ottaa kirjasta myös uutta painosta mikäli kirjaa ei enää löydy kirjakaupoista. Ehkä kirjastojenkin pitää varautua pieneen kysyntäpiikkiin. Sen sijaan kirjan Sipulia kuoriessa olen lukenut ja vuonna 2008 siitä kirjoittanut arvionkin, joka on tässä.

Hesarin kulttuuritoimitus toimi jälleen nopeasti ja Antti Majanderin analyysi Günter Grassin merkityksestä löytyy täältä,  Jukka Petäjän kirjoitus tapaamisestaan kirjailijan kanssa täältä.

Sipulia kuoriessa

Günter Grassin mukaan Sipulia kuoriessa ei ole omaelämäkerta eikä muistelmateos. Ehkä kirjaa tulisikin kutsua muistelmayritykseksi, sillä toisin kuin useimmat muistelijat, Grass tunnustaa alituiseen muistinsa hataruuden. On useita tapahtumia, joista hän tarjoilee lukijalle kaksi tai kolme vaihtoehtoista muistikuvaa; ja tällä hän tekee kirjasta todemman, uskottavamman.

Sipuli kuoritaan sodasta Peltirumpuun. Tunnollisin Grass on sipulinsa parissa sotaa käsitellessään, kiireisin kirjoittamisesta puhuessaan. Mutta on hän sitten huolellinen tai kiireinen, teksti on yhtä vaivatonta ja sujuvaa, käsittämättömän mestarillista. Aivan kuin koko kieltä ei edes olisi, on vain ajatuksia ja muistijälkiä, jotka siirtyvät lukijalle kuin telepaattisesti; tavalla, jonka vain suuret mestarit osaavat. Kiitos tästä kuulunee myös kääntäjä Oili Suomiselle.

Kirjan väkevintä antia on sota, jonka kauheuden Grass loihtii yhtäkkiä ja muutamalla rivillä. Stalinin urut laulavat, Grass ryömii panssarivaunun alle ja laskee alleen. Ruumiita on joka puolella, kasoissa ja yksittäin, ruumiinjäseniä puunoksissa, ja joku parkuu kuin pikkulapsi. Ja kaiken kuvaamansa Grass sanoo lukeneensa jostain aiemmin. Kuin tykkitulen keskelle joutuneilla ei olisi omaa erillistä historiaa: kaikki on toistunut ja toistuu aina samanlaisena, pienillä erotuksilla. Isoisäni tarinassa kuvan poikki ryömii uliseva koira, joka vetää mahasta purskahtaneita suolia perässään.

Sodan jälkeen miljoonat etsivät toisiaan, kaikilta on joku kadoksissa: ilmoitustauluilla on pikkulasten valokuvan alla usein vain löytöpaikka. Ja Grass viettää tavallisen nuoren miehen elämää. Heittää vankileirillä noppaa nykyisen Paavin kanssa, kiertelee vapauduttuaan ympäriinsä, käy koulua kokonaisen tunnin, harjoittaa kaupankäyntiä mustassa pörssissä, tekee taideväärennöksen, menettää poikuutensa heinäkasassa ja ajautuu kaivokselle töihin. Paikoin tapahtumia on monen ihmisen edestä, ja siinä on kirjan heikkous. Joksikin aikaa tarina jäätyy luetteloksi, jossa ei ole kiinnostavia kiinnekohtia yhteiskuntaan; mainitaan tapahtumia, nimiä, opiskelupaikkoja; hakataan kiveä, muovataan savea ja kirjoitellaan runoja.

Kirjan teemoista väkevimpänä kohoaa syyllisyys. Siinä Grass on ankaraakin ankarampi. Syyllistämisen alkaa jo kolmetoistavuotiaasta pojasta, pikkunatsista, joka kuului Hitler-nuorisoon, ja jonka usko on vankkumatonta ja sokeaa. ”Pojan ja itseni puolustukseksi ei voi edes väittää: Meidät johdettiin harhaan! Ei, me annoimme, minä annoin johtaa itseni harhaan”. Ruoskinta on hetkittäin niin veristä, että väkisin mielessä käy ajatus suuruudenhullusta koko kansan vapahtajasta. Mutta kun muistaa Grassin aina salanneen SS-menneisyytensä, kiivas tuomitseminen käy ymmärrettävämmäksi. Vai käykö? Voiko teini-ikäinen pojankloppi ottaa näin suurta vastuuta tekemistään, etenkin kun sodan loppuvaiheessa vähän jokainen määrättiin tähän kauhua herättävään eliittijoukkoon, jonka Nürnbergin oikeudenkäynti nimitti rikollisjärjestöksi?

Syyllisyyden ohella kärsitään kolmenlaatuisesta nälästä: ruoan, naisen ja taiteen. Mikään näistä ei täyty kuin hetkeksi. Vankileirin kokkikurssilla tehdään ruokaa sian jokaisesta ruhonosasta, saparosta aivoihin, mutta nälkä ei demonstroimalla lähde, ei vaikka miten kauhoisi kuvitteellista kauhaa kuvitteellisessa sopassa. Samoin käy naisten ja taiteen suhteen; nälkä pysyy saavutuksista huolimatta.

Kirjailija Günter Grass elää kertomusta ja muuttaa sen kertomuksiksi. Pirstaloittaa oman kertomuksensa taiteeksi. Näyttää, milloin jokin kirjan hahmo on tunkeutunut hänen elämäänsä, tai toisinpäin. Ja Oskar Matzerath, Peltirummun kyttyräselkäinen sankari, antaa kuulua itsestään läpi kirjan. Mieleenpainuvimpana tapahtuma, jonka seurauksena Oskarin hahmo saa peltirumpunsa.

Günter Grassin mukaan hän oli kuvanveistäjä, joka kuvitteli olevansa runoilija. Hän ei syntynyt kirjailijaksi, vaan hän tuli. Näki ja voitti. Tärkeimpänä Nobelin.

Omavaltaista menettelyä

”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.

Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.

Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.

Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.

Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.

Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.

Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”

Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”

Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.

En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”

Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”

Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”

Nolo kirja?

New York Timesin James Parker ja Charles McGrath vastaavat kumpikin kirjoituksessaan kysymykseen: ”Is There Anything One Should Feel Ashamed of Reading?”. Ja löytyihän niitä.

Jos sivistynyt ystäväsi tulee kylään, piilotatko DaVinci koodit kaappiin? James Parker pohtii miksi ei silloin oikein tietoisesti nosta DaVinciä pöydälle ja puolusta lukemaansa? Entä brassailetko klassikkokokoelmallasi? Eikö sekin ole vähän noloa? Charles McGrath taas pohtii sitä kuinka pienenä poikana piilotti lukemaansa Pikkunaisia -kirjaa ja toisaalta nyt vanhempana halusi tietää mistä tässä 50 Shades of Grey -hypessä oikein on kysymys, ja tilasi kirjan Kindleensä, jotta muut eivät näkisi mitä hän lukee.

Siinä on jotain kiinnostavaa, että kuvittelemme sen mitä luemme kertovan niin paljon itsestämme, että ryhdymme muokkaamaan jotain kuvaa itsestämme lukijana.
Onko siis jotain kirjaa, jota et vaikkapa lukisi aamulla työmatkalla ratikassa? Jos kirjahyllystäsi otettaisiin valokuva, poistaisitko sieltä ensin jotain? Siirtelisitkö ainakin ja pyytäisit ottamaan kuvan tietystä kulmasta? Mitä Coelho kirjahyllyssä kertoo ihmisestä? Kiinnostuksen ylipäänsä monenlaisiin asioihin vai jotain ihan muuta? Luommeko oikeasti kuvaa ihmisistä perustuen näiden kirjavalintoihin? Ehkä.

Nuorena teininä muistan lukeneeni punastellen ja häpeillen mm. isoisäni Sidney Sheldon -romaaneja. Vanhempana muistan, että vaikkapa Jari Sarasvuon Sisäinen tuli kuului niihin, joita en halunnut lukea julkisella paikalla. Eräs varsin fiksu ja sivistynyt ihminen taas kertoi mielipiteenään minulle kerran mitä roskaa ovat kaikki John Grayn Mars&Venus -kirjat. Edelleen joka kerta silmäni osuessa niihin hyllyssäni, tuo lause käy mielessäni. Ehkä siinä on pientä noloutta mukana. Pitää ryhtyä perustelemaan: olen edelleen sitä mieltä, että niissä monessa on itse asiassa erinomaisia ajatuksia, joiden avulla voi koittaa ymmärtää toista sukupuolta paremmin vaikka jokainen onkin yksilö. Kenelle oikein perustelen? Yhteen aikaan Aku Ankan taskukirjat olivat minulla hyllyssä muiden kirjojen seassa, mutta tilan loppuessa kesken jouduin tuuppaamaan ne laatikkoon vintille. Myönnän, että se tuotti minulle mielihyvää nähdessäni Aku Ankan vaikkapa Täällä Pohjantähden alla -trilogian vieressä.

Joka kerta kirjahyllyä siivotessa joutuu käymään läpi itse asiassa koko henkilöhistoriansa. Siksi on vaikea luopua kirjoista, jotka nyt saattavat tuntua ihan typeriltä tai noloilta. Sehän olisi vähän kuin repisi valokuva-albumista pois 80-luvun kokonaan…

Guardianissa taas käsiteltiin kirjoja, jotka ovat olleet järkyttäviä, häiritseviä tai levottomuutta herättäviä. Syystäkin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko nousi pistesijoille. Itse voisin tuohon listaan lisätä ainakin Peter Süskindin kirjan Parfyymi. Siinä oli kirja, joka edelleen häiritsee minua. Ei nolota, mutta häiritsee. Puistattaakin. Yhä.

 

Saako klassikoita moittia?

Kirjailija Salman Rushdie kohahdutti kirjallisuuspiirejä tumpuloimalla yksityisiksi tarkoitetut kirja-arvionsa julkisiksi. Niissä hän haukkui mm. Harper Leen ylistetyn esikoisromaanin Kuin surmaisi satakielen. Siinä missä tämä kirja löytyy inspiroivimpien klassikoiden listalta, Rushdiella oli siitä toisenlainen mielipide. Ja siitä alkoi kirjallinen kohu. Saako rakastettuja klassikoita moittia? Saako kirjailija moittia toisen kirjailijan teosta? Eikö se ole ylimielistä? Saako ylipäätään kirjallisuuskeskustelussa puhua totta vai pitääkö yhteisen rakastetun taidemuodon nimissä siloitella, kehua ja ylistää? Onko kirjallisuuskeskustelusta tullut liian kilttiä ja mitä sitten?

Onhan se pakko myöntää, että suomalainenkin kirjallisuuskeskustelu on aika usein

  1. Naisten jutustelua (Suomi lukee tutkimuksen mukaan kirjojen suurkuluttaja näyttää tältä: ”Korkeakoulututkinnon suorittanut pääkaupunkiseudulla asuva, 40-49-vuotias nainen, jonka kotitaloudessa on lapsia ja jonka viimeisin kirjahankinta oli kaunokirja.”)
  2. Kohteliasta liehittelyä (kuka haluaa pienessä maassa moittia vaikkapa kollegaansa?)
  3. Kirjailijan jalustalle asettavaa (kirjoittaminen on raskasta ja yksinäistä, miksi haukkua sitä, joka yrittää. Sitä paitsi kirjailijat ovat viisaita, haastatellaan niitä kaikista mahdollisista aiheista)

Myönnän ehkä itse kuuluvani niihin, jotka eivät helposti hauku kirjaa. Arvostan kirjoittamista ja mieluummin kehun hyvää kuin haukun huonoa. On kuitenkin niin, että epärehellisen kohtelias kirjallisuuskeskustelu ei palvele lukijoita eikä oikeastaan kirjailijoitakaan eikä varsinkaan kirjallisuutta kokonaisuutena. Aikaa on rajallisesti ja arvostan sitä, että jos kysyn, vastaaja kertoo minulle mitä oikeasti kirjasta ajattelee eikä kehu sitä turhaan. Tai että kriitikko kertoo mitä mieltä hän kirjasta on. Tai että kirjailijalla saa olla mielipide myös toisen kirjailijan teoksesta, klassikko tai ei.

Miksi me pelkäisimme rehellisiä mielipiteitä kirjallisuudesta? Rushdienkin piti vähän vähätellä koko juttua toteamalla, että I was just fooling around.

Huffington Postin kiinnostava kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

 

 

Mitä tapahtuu kun sekoittaa Alice Munroa ja Mark Levengoodia keskenään?

Luin illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä. Kun ei vielä nukuttanut nappasin perään vielä Mark Levengoodin uusimman kirjan Miljoona ruusua. Se on nopealukuinen ja hauska, sopivaa iltalukemista siis. Sen jälkeen valot pois ja nukkumaan.

Yö menikin sitten melko surrealistisissa ingmarbergmanilaisissa tunnelmissa Pohjois-Ruotsissa. Eli jos sekoittaa Munroa Levengoodin kanssa, saa Ingmar Bergmanin elokuvan.

Munron Nuoruudenystävä oli ehkä vähän vaaravyöhykkeellä sillä se on alunperin ilmestynyt jo 1990 ja nyt vasta suomeksi. Jos on itselle rakas kirjailija ja ilahtuu kirjakaupassa siitä, että tältä on tullut uusi kirja vain huomatakseen sen olevan itse asiassa vanha mutta vasta nyt suomennettu, voi joskus pettyä pahasti. Nyt on tullut tavaksi, että jos joku kirjailija lyö itsensä kansainvälisesti läpi, sen kirja suomennetaan. Jos se tuntuu menevän hyvin, ei seuraava suomennettu kirja olekaan tämän kirjailijan seuraava kirja vaan edellinen tai ensimmäinen, joka tapauksessa joku, jolla tämä ei tehnyt kansainvälistä läpimurtoa. Ja tällöin voi olla, että sen ikävästi huomaa lukiessa miksi. Kirja on selvästi huonompi. Niinpä olen oppinut varomaan tätä.

Munron kohdalla uskaltaa kuitenkin ottaa jo tämän riskin sillä suhteemme on vakaalla pohjalla, pienet asiat, kuten nuoruudessa kirjoitettu epätäydellinen novelli, ei saa tätä heilautettua mihinkään. Nuoruudenystävä on erinomainen kirja täynnä novelleja, joissa on koko ajan pahaenteinen tunnelma vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei tapahtuisikaan. Novelleja, joissa tuntuu siltä, että arjen tyhjänpäiväisimmätkin asiat nousevat kiinnostaviksi. Novelleja, joissa aivan tavalliset ihmiset saavat moniulotteisen ja värikkään omaleimaisen persoonan. Sitä on Alice Munro.

Munrofaktoja:

Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.

Munron suomentaja on taitavaakin taitavampi Kristiina Rikman, josta on hyvä haastattelu täällä.

Guardian on arvioinut Munron alunperin 1971 ilmestyneen kirjan Lives of Girls and Women, josta Amazonissa on nyt tarjolla uusi pokkariversio. Näyttäisi siltä, että tätä ei ole suomennettu lainkaan. Jos näin on, Tammi voisi meille senkin kyllä suomeksi tarjota!

Levengoodista myöhemmin lisää.

Goethelainen vai gaimanlainen koulukunta?

Kirjailijan työ on aina ollut vähän mystistä ja yksinäistä ja ehkä siksi myös kiehtovaa. Sinne se menee se kirjailija kammioonsa luomaan jotain suurta. Palaa sieltä sitten käsikirjoituspinon kanssa, josta tulee kirja, jonka me luemme, joskus nautimme, joskus emme. Luomisen prosessia on ehkä mystifioitukin. Kirjailijat ovat toki erilaisia, mutta aika moni nykyään tuntuu korostavan enemmän säännöllisen työn tekemisen merkitystä kuin jotakin luovaa henkeä. Eikä tämä siis tarkoita sitä, että me kaikki kirjoittaisimme klassikkon vain hiellä ja vaivalla. Suurimmasta osasta meistä ei ehkä silti ole suureksi kertojaksi ja tarinoiden syntymisessä on edelleen magiikkaa vaikka luovuutta pyritään selittämään ja avaamaan.

Ennen oli kuitenkin ehkä helpompi eristäytyä kirjoittamisen rauhaan kuin nykyään. On laskettu, että keskimäärin ihminen näpelöi älypuhelintaan noin 100 kertaa päivässä, tunnemme käsitteen sosiaalisen median addiktio, ihmisillä on niin vakava riippuvuus sähköpostiin, että kirjoja on kirjoitettu siitä kuinka pystyt hallitsemaan itseäsi eri metodein. Enää ei tarvitse pelätä sitä, että joku keskeyttää kirjoittamisesi soittamalla ovikelloa. Ne tulevat suoraan sille koneelle, jolla kirjoitat kirjaasi. Tai yritit.

Toiset kuitenkin syleilevät tämän maailman. Fast Company -lehdessä oli kiinnostava artikkeli aiheesta kirjailija Neil Gaimanin haastattelun muodossa. Siinä missä joku vaikertaa sosiaalisen median ähkyä, Gaiman kokee sen helpottavana, että tilanteessa, jossa kirjoitus ei kulje, voi käydä keskustelemassa ihmisten parissa ja palata sen jälkeen virkistyneenä kirjoittamaan. Suomessakin vaikkapa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jari Järvelä, Anja Snellman tai Sofi Oksanen käyttävät sosiaalista mediaa hyödykseen ja ilokseen. Myös ulkomaisista kirjailijoista vaikkapa Joyce Carol Oates, Margaret Atwood, Salman Rushdie tai Amy Tan ovat aitoja ja kiinnostavia myös twitterissä. Moni bisneskirjailija suorastaan kukoistaa twitterissä ja keskusteleekin mielellään. Sen sijaan vaikkapa Paul Auster taitaa kuulua tuohon Fast Companyn goethelaiseen koulukuntaan eikä häntä sen paremmin kuin vaimoaan Siri Hustvedtia löydy twitteristä. Vielä.

Tässä Guardianin lista 10 kirjailijaa, joita kannattaa seurata.

Nuori diginatiiviin sukupolveen kuuluva Devynn Barnes taas osoittaa, ettei sosiaalisen median ähky ole vain vanhemman ikäpolven ongelma ja pohtii Huffington Postin kirjoituksessaan sitä kuinka sosiaalisen median keskellä emme ole menettäneet ainoastaan kykyämme olla tässä hetkessä vaan kykymme ylipäätään olla.