Kirsi, kohteen Levoton Lukija tekijä

Mutta mitä Agatha tekisi?

Kirsi30.3.2023Aiheet: Yleinen

Pari vuotta sitten kirjailija Joanne Harris kävi Twitterissä kirjallisuuskeskustelua liittyen kokemuslukijoihin ja siihen, kuinka kirjan sensitiivisiä kohtia tarkastellaan uudelleen. Tämä muistutti siitä, kuinka mm. Charles Dickens oli muuttanut kuvaustaan juutalaisista käytyään kirjeenvaihtoa erään juutalaisen lukijansa kanssa. Tämä oli huomauttanut Oliver Twistin antisemitismistä. Myöhemmin Dickens myös kävi tekstiä läpi ja päivitti raskaastikin käsikirjoitustaan, poistaen yli 200 törkeän antisemitististä viittausta. Harris toteaa: “He showed the capacity to grow. Perhaps that’s what makes a great writer.”

Nyt käydään keskustelua, puolesta ja vastaan, siitä voiko Agatha Christien dekkareista poistaa loukkaavaa kieltä. Ongelmaksi muodostuu, että me emme tässä tapauksessa tiedä mitä Agatha Christie haluaisi omille kirjoilleen tehdä? Ja toisaalta vaikka tämä haluaisikin säilyttää rasistiset viittaukset, kustantajalla on silti vastuu siitä mitä tänään kustantaa.

Entä mitä Roald Dahl tekisi? Vähän aikaa sitten samaa keskustelua käytiin Roald Dahlin lastenkirjojen osalta. lastenkirjojen sisältöä on muokattu, jotta kirjat sopisivat paremmin moderneille lukijoille. Muutokset on tehty yhdessä Dahlin säätiön kanssa. Dahl on tunnettu myös elinaikanaan esitetyistä vahvoista mielipiteistään liittyen antisemitismiin. Näitä suku pyysi anteeksi vuonna 2020, 30 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Pelkään, että Dahl olisi tiukasti vastustanut kirjojensa muokkaamista. Harrisin ajatuksen mukaisesti siis tämä ei ehkä olisi ollut kirjailija, jolla oli kapasiteettia muuttua. Muutokset kuitenkin tehtiin yhdessä Dahlin säätiön kanssa, joka toteuttaa kirjailijan kuviteltua tahtoa.

Voiko tähän kysymykseen edes olla absoluuttista vastausta? Poistetaan kaikki kaikista tai ei saa poistaa mitään mistään. Ei voi. Varmaa on ainakin se, että kustantajan pitää käydä tätä keskustelua jatkossakin; perustella miksi tuunataan tai miksi ei.

Otetaan esimerkiksi Agatha Christie. Pinnallisia, kevyitä dekkareita, joissa pääosa on ihmisissä, näiden käytöksessä, mysteerissä ja murhassa. Ei tunnu siltä, että niissä loukkaavien termien käytöllä olisi mitään erityistä tarkoitusta. Pois vaan ja kirjat nykypäivän lukijoille sivistyneempinä.

Otetaan toiseksi esimerkiksi teos Tuulen viemää. Sen muuttaminen alkaa olla jo vaikeampaa. Toisin kuin Christien dekkareissa, tämä on voimakkaasti kokonaisuutena aikansa kuva ja voi olla terveellistäkin hätkähtää sitä. Ei siis poistaa ja piilottaa vaan muistuttaa. Kriittinen lukutaito kasvaa. Tuulen viemää -kirjasta nousi jo ilmestyessään laaja ja herättävä keskustelu aiheesta, joka on voimistunut nykypäivään tultaessa. Hyvä niin. Tuntuisi oudolta kuitenkin siistiä tätä kirjaa, olisiko se edes mahdollista, kun asenne on rakenteessa. Sen sijaan kontekstualisointia ja esi- tai jälkipuheita kirja kaipaa modernille lukijalle.

Kiinnostavaa on myös tapa, jolla keskustelua käydään. Roald Dahlin uutinen esiteltiin Iltasanomissa näin: ”Roald Dahlin rakastetut lastenkirjat sensuroitiin – raivo repesi välittömästi: Brittilehti The Guardian uutisoi, että Roald Dahlin klassikkolastenkirjoja on kirjoitettu uudelleen, jotta kirjat ’sopivat paremmin moderneille lukijoille’.” Guardianin alkuperäinen artikkeli täällä. Iltalehti taas kertoi Agatha Christien tapauksesta näin: ”Agatha Christien teoksista poistetaan loukkaavaa kieltä – Kirjallisuustieteen professorit näkevät ilmiön erittäin ongelmallisena.” Jutussa on haastateltu kahta professoria.

Myöhemmin Iltasanomat on käsitellyt samaa aihetta todeten, että ”Christien kirjoihin nyt tehtävistä muutoksista vastaavat niin kutsutut kokemuslukijat (eng. sensitivity reader)”. Miten niin ”niin kutsutut”? Eikö voi sanoa vähättelemättä vain kokemuslukijat ja sen jälkeen kertoa mitä tällainen kokemuslukeminen on. Aihetta on erinomaisesti ja monesta näkökulmasta käsitellyt Hesarin Suvi Ahola.

Keskustelu on monisyistä, vaikka esimerkiksi Iltalehden jutun perusteella voisi kuvitella, että kaikki ”kirjallisuustieteen professorit” ovat sitä mieltä, että kyseessä on ongelmallinen ilmiö. Iltalehden mukaan kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja toteaa, ettei pidä hyvänä ideana ”että moraalipoliisi määrittelisi, että kirjoissa saa käsitellä vain tiettyjä teemoja tietyistä näkökulmista”. Mitähän teemoja sitten Christien dekkareissa on, jotka vaarantuvat? Meretojalla on kuitenkin hyvä pointti siinä, että teoksia, jotka sisältävät rasistista kieltä tai ongelmalliseksi koettuja ideologioita, voisi mieluummin kontekstualisoida esipuheella tai jälkisanoilla. Ja ainakin lukijalle pitäisi mainita, että muutoksia on tehty. Tästä olen samaa mieltä.

Kirjallisuustieteen professori Kai Mikkonen Helsingin yliopistolta pitää vaarallisena sitä, että peitellään menneisyyden tapaa ilmaista asioita: ”On mielestäni järkyttävän huono asia alkaa sensuroimaan kirjallisuutta” hän toteaa Iltalehden jutussa. En ole tästä eri mieltä, mutta voiko tosiaan kysymystä ratkaista absoluuttisesti. Mielestäni ei voi. Mikkonen sanoo, että näkee ”menneen kirjallisuuden moralisoivan muokkaamisen kasvavana ilmiönä”. Mutta eikö tarkastelu voi olla muutakin kuin ”moralisoivaa”, eikö kirjallisuudenkin pidä elää ajan mukana?

On selvää, että rasismi ei katoa, vaikka sen saisi siistittyä kaunokirjallisuudesta. Kaikkea sitä mitä pidettiin ”normaalina” aikaisemmin ei kannata kirjallisuudesta poistaa vaan se kannattaa huomata ja siitä kannattaa oppia. Kaunokirjallisuus on myös aikansa kuvaa. Aina se aika ei ole kaunista. Kirjallisuuden tehtävä on heijastaa olemassa olevaa maailmaa, sen vikoja ja sen kauneutta. Hesarin lukijan ääni palstalla Marke Ahonen argumentoi hyvin myös sitä, kuinka Christienkin maailma, sellaisenaan kuin se on kirjoitettu, on oleellinen osa kerrontaa. Vaikka olenkin sitä mieltä, että juuri harmittomia dekkareita voi ihan hyvin ”siistiä”, toteaa Ahonen kirjoituksensa lopussa jotain oleellista: ”Se, että sata vuotta vanhan romaanin ilmaisut ja niiden kuvastamat asenteet hätkähdyttävät, on väkevä todiste siitä, että maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet. Minkä puolesta oikein taistelisimme, jos emme voi nähdä, mistä olemme tulossa?”

Muodostuu myös ongelmaksi, jos (kauno)kirjallisuudessa ei voi kuvata ”vääriä” tai ”pahoja” asioita niiden oikeilla nimillä. Eikö ratkaisut kuitenkin kannata tehdä tietoisesti? Olen kirjailija ja kääntäjä Koko Hubaran kanssa samaa mieltä. Keskustelu rajanvedosta on tarpeellista ja sitä tosiaan tullaan käymään varmasti enenevässä määrin. Etukäteen ja jälkikäteen. Uusien ja vanhojen kirjojen osalta. Koko Hubara toteaa tuossa Suvi Aholan kirjoittamassa Helsingin Sanomien erinomaisessa artikkelissa, että keskustelu rajanvedosta on ”tärkeää ja tarpeellista, koska stereotypiointi, normit ja asenteet vaanivat kaikkia kirjoittajia, niin enemmistöihin kuin vähemmistöihin kuuluvia”.

No hemmetti, mikä sitten on ratkaisu? Mitä jos sitä ei ole. Itselläni ei ainakaan ole tähän yleispätevää mielipidettä, kyse on enemmän sävyistä ja tapauskohtaisesta käsittelystä. Kysymykseen ei ole joko-tai -ratkaisua, kuten useimpaan monimutkaiseen asiaan ei ole. Keskustelu sinänsä luo arvomaailmaa, jossa tulevaisuudessa elämme.

Ehkä kirjailijat kirjoittavat jatkossa jonkinlaisen testamentin, jonka perusteella voimme tietää mitä tämä itse tekisi?

Rachel Cusk: Mykkäkoulu

Kirsi27.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

”Mehän uskomme, että kaikilla ihmisillä on kirja sisällään – nimenomaan kirja, ei sinfoniaa eikä edes runoa. Mikä se siis on, se kirja joka kaikilla on sisällään? Se on ehkä tuo kummitteleva olevainen, ’todellinen’ minuus. Todellinen minuus hakee vapautta, ei kahleita. Se ei halua ahtautua sonettiin tai opetella nuottien kirjoittamista. Se haluaa vapautusta, ja siksi se usein takertuu romaaniin, sillä romaani tuntuu tilavalta, määrittelemättömältä, vapaalta.”

Rachel Cusk on vähän pelottava. Tämä tuntuu tarkastelevan elämää ja ihmistä, myös ja erityisesti itseään, ankarasti. Trilogia Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia, oli hieno teos, jonka alussa en ollut ihan varma pidänkö tästä ihmisestä. Tai jos ollaan rehellisiä, en tykästynyt heti. Cusk vaati totuttelua, niin suoraan ja paikoin brutaalisti hän analysoi elämää ja ihmissuhteita.

Kirjassa Toinen paikka Cusk oli jo minulle tuttu ja silti en jotenkin päässyt siihen sisään. Aloitin sen alkuperäisellä kielellä ja se tuntui nihkeältä. Sitten muutama arvostamana ihminen moitti kirjaa ja sain ikään kuin luvalla jättää kirjan kesken. Koska kyseessä oli kuitenkin Rachel Cusk, päätin antaa uuden mahdollisuuden suomennetulle versiolle (suom. Kaisa Kattelus). Kirja ei siitä muuttunut, mutta oma lukemisen kynnys ehkä laski ja sain juonesta kiinni.

Lopulta pidin todella paljon. Kirjan lukemisesta on jo pitkä aika ja silti sen askeettinen ja outo tunnelma tulee heti mieleen. ”Totuus ei ole siellä missä on todellisuus, vaan siellä missä se, mikä on todellista, lipuu tulkintojemme ulottumattomiin.” Identiteettiä, elämää, ihmissuhteita, paikkojen olemusta, taidetta ja ihmisen monia puolia käsittelevä ehkä vähän tummasävyinen kirja.

Niinpä tartuin Mykkäkouluun (suom. Kaisa Kattelus) taas levollisena, tuntui siltä kuin melkein vanha ystävä olisi lähettänyt kirjeen. Ankaran, syvällisen ja keskittymistä vaativan kirjeen tosin.

Mykkäkoulu on esseekokoelma, takakannen mukaan: ”elämän arkihavainnoista kasvavia tekstejä, kirjallisuuskritiikkiä ja aikalaisanalyysiä”.

Siinä onkin oikeastaan kaksi vähän toisiinsa sopimatonta osaa: elämä (Osa I Mykkäkoulu) ja kirjallisuuskritiikki (Osa II Klassikkoja ja myyntimenestyksiä). Myös ykkösosassa Cusk käsittelee kuitenkin jo kirjoittamista ja sanojen roolia yhteisessä todellisuudessa. Esseet ovat, kuten The New York Times toteaa: ”yhtä viiltäviä ja häikäiseviä kuin hänen fiktionsa”.

Cusk käsittelee kiinnostavasti vaikkapa modernin maailman vihaista puhetta ja politiikkaa esimerkiksi Brexitin kautta:

”Äänestystä edeltäneinä viikkoina tulevat voittajat käyttivät kieltä kuin räjähteitä käsittelevät lapset: heillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä sen vaarallisuudesta tai voimasta. He suolsivat sellaisia lauseita kuin ’Haluamme maamme takaisin’ ja ’Otetaan valta takaisin’, lauseita joita oli mahdollista tulkita vaikka millä tavoin. Nyt he valittavat, että heitä pidetään rasistisina, muukalaisvihamielisinä, tietämättöminä. He haluavat jo lopettaa kiistelyn, poistua kielen piiristä, jossa on enää tarjolla vain tuskallisen yksityiskohtaisia analyyseja, ja pinkoa pakoon kyseenalainen kielellinen voitto kainalossaan.”

Hän pohtii myös kirjoittamisen tarvetta ja sen lisääntymistä. Hän itsekin opettaa luovaa kirjoittamista ja näkee ihmisten tarpeessa ”löytää se kirja sisältään” jotain kiinnostavaa, mikä myös liittyy moderniin elämään. Se miltä asiat näyttävät tai millainen tarinan ”kuuluisi” olla ei vastaa sitä miltä ihmisestä itsestä tuntuu. Tämä puhuu paljon vaikkapa äitiyen tarinasta, vanhemmuuden tarinasta. Sosiaalisen median maailma on täynnä tarinoita, joita me luemme totena ja joiden sisällä edes niiden kokijat eivät aina koe sitä mitä esittävät. Kyse on pienistä makupaloista kokonaista elämää, joista ei oikeastaan voi luoda mitään kokonaisuutta, mutta halu narratiivin, kaaren tai tarinan muodostamiseen on meillä kova.

Cusk ajatteleekin, että luovan kirjoittamisen kurssien yleistyminen johtuu siitä, että ”elämäntapamme on epärehellinen ja tarjoaa liian vähän tilaisuuksia itseilmaisuun ja että joidenkin ihmisten kokemusmaailmassa on aivan liian suuri ristiriita sen välillä, miltä asiat näyttävät, ja sen miltä ne todella tuntuvat.”

Kieli ja kirjoittaminen mahdollistaa meille myös itsemme tunnistamisen. ”Kieli ei ole ainoastaan väline, jolla olemassaolon asioista neuvotellaan, vaan se antaa meille keskeiset moraaliset ja sosiaaliset kokemuksemme, vapauden ja totuuden ja ennen kaikkea yksilöllisyyden ja minuuden käsitteistön; lisäksi se on valheiden, verukkeiden, propagandan, vääristelyn ja mukautumisen järjestelmä. Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta; opiskelija tuntee tarvetta ilmaista ’todellista’ minuuttaan kielen järjestelmän avulla kenties siksi, että koska sama järjestelmä on niin olennainen osa kaikkia henkilökohtaisia ja sosiaalisia verkostoja, se on synnyttänyt ’valheellisen’ minuuden.”

Kirjallisuuskritiikkiosiossa on kritiikkejä aina D.H. Lawrencesta Natalia Ginzburgiin. Erityisen kiinnostava itselleni oli kritiikki Elizabeth Gilbertin kirjasta Eat, Pray, Love – omaa tietä etsimässä. Voin heti paljastaa, että en ole lukenut kirjaa, sen sijaan olen katsonut sen elokuvana valehtelematta sata kertaa. Pidän siitä. Cusk irtisanoisi fiktiivisenkin ystävyytemme heti kuultuaan tämän.

Rachel Cusk ei erityisesti arvosta Elizabeth Gilbertiä saati tämän kirjaa. Cuskin mielestä Gilbert vitsailee koska haluaa piiloutua, pilailee, jotta lukija ei ottaisi tätä liian tosissaan. Ja samalla tässä on Gilbertin heikkous. Cusk kritisoi Gilbertin kirjan 2000-luvun minä-identiteetin ääntä: se on ”subjektiivinen, itsevaltainen, taikauskoinen, tietoinen siitä että haluamansa saa aina, etukäteen määrittelemässä jopa sitä tuntematonta jolle on tarkoitus antautua. Lisäksi se on kuluttajan ääni joka muuttaa toiset todellisuudet pysähtyneiksi käsitteiksi, kauppatavaraksi (’perinne’, ’nautiskelun taito’), sellaiseksi mikä on mahdollista sulauttaa osaksi minäkuvaa.” Tähän vielä lisätään se, että Gilbert leikkii Cuskin mielestä parasta ystäväämme ja käyttää huumoria naamionaan. Esimerkiksi omaan kehoon liittyvä viha tunnistetaan, mutta se kuohitaan huumorin keinoin. Paras ystävä kuitenkin pettää meidät, lopulta kyse on komediasta. ”Tämähän oli vain soma esitys, jonka kaikukammioista jotkut lukijat ovat löytävinään syvien tuntojen värähtelyä.”

”Herää epäilys, että naislukijasta imetään yksityisiä jännitteitä, raivontunteita ja poliittisia käsityksiä, jotta kirjoittaja saisi haluamansa huomion.”

Ja vielä: ”Mihin Gilbertin laaja ja lähinnä naispuolinen yleisö samastuu tässä piinallisessa, omalaatuisessa ja suoraan sanoen aika epäuskottavassa tarinassa?”

Sanoinhan, että Rachel Cusk on vähän pelottava…

No, jos yritän vastata Cuskille. Ehkä kirjaa ei aina kannata arvioida niin ankarasti. Eat, Pray, Love on koominen. Samalla siinä on jotain vahvistavaa. Elämää voi muuttaa, seikkailuja voi seikkailla, rakkautta voi löytyä. Mutta ei odottamalla. Minusta kirja ei kerro, kuten Cusk ajattelee, ”mielihyväperiaatteen nostamisesta naiskokemuksen osaksi”. Se on muutostarina ja hauskasti näytelty sellainen. Kuten muistat, en ole lukenut kirjaa. Voi olla, että kirja on juuri niin ärsyttävä kuin Cusk sitä kuvailee. Silti ajattelen, että kaikkien kirjojen ei tarvitse olla syvälle ihmistä luotaavia ”viiltäviä ja häikäiseviä”. Joskus Italiaan voi mennä vain syömään pastaa eikä ”omaksumaan tietoa” mikä olisi Cuskin mielestä sovelias tapa viettää kolme kuukautta Italiassa. Eikä valinnan tarvitse aina olla ”hekumallisen henkilökohtaiseen mielihyvään keskittyvän” ja ”aitoon tasa-arvoon pyrkivän” elämän välillä?

Mutta kuten sanottu. En ole lukenut Gilbertin kirjaa, Cuskin olen. Ja Cusk ankaruudessaankin tai juuri siksi on kyllä hemmetin antoisa, laajentaa ja syventää omaa ajattelua ja on tosissaan:

”… äitys on vain rakennusteline, väliaikainen järjestely, vähän niin kuin kuori, joka irtautuu raketista kun se lähtee maasta ja aloittaa matkansa kohti kuuta.”

Huoneen kiinnostavin ihminen?

Kirsi23.3.2023Aiheet: Yleinen

“Become the most interesting woman in the room” toteaa Instagram-mainos. Koska mainoksessa puhutaan myös lukemisesta, klikkaan.

Käy ilmi, että Headway on palvelu, joka tiivistää kiinnostavat kirjat 15 minuutin paloiksi, jotka voi joko kuunnella tai lukea. Eli vähän samanlainen palvelu kuin vaikkapa Blinkist; multitaskaamisen maailmassa voi hotkaista kokonaisia kirjoja vartissa. Headway lupaa kiinnostavaa sisältöä, kirjasuositteluja ja kehittymisen ja kasvamisen ohituskaistaa. Kaikki lukemiseen liittyvä on vähän kiehtovaa, joten otan tämän nyt kuitenkin koekäyttöön, vaikka olen jo alkuun skeptinen.

Käytän Blinkistiä aina silloin tällöin kun tarvitsen nopeasti muistutuksen vaikkapa jostain bisneskirjasta ja tsekkaan sen Blinkistin kautta. Sen käytössä olen huomannut muutamankin ongelman. Ensinnäkin tiivistelmät eivät anna aikaa sulattaa tietoa, ei anna sille kontekstia eikä taustaa. On ns. TedTalk-bisneskirjoja ja sellaiset toimivat hyvin tiivistelminä (jos ei jaksa katsoa edes TedTalkia). Yleensä näistä puheenvuoroista inspiroituneena kirjoitetut kirjat sisältävät kiinnostavaa kamaa sellaiset 50 sivua ja loppu tuntuu keinotekoiselta pitkittämiseltä. Yleensä näissä on aina aika selkeä konsepti/idea, eikä sen selittäminen vaadi oikeastaan kuin sen tiivistelmän. Sitten on niitä kirjoja, joissa on syvempää ajattelua, kiinnostavia esimerkkejä ja laajempaa pohdintaa. Etukäteen on vaikea tietää kummasta on kyse. Siinä missä kirjaa lukiessa voi hyppiä jos tuntuu turhalta, tiivistelmän kanssa on sen tekijän muodostamassa vankilassa.

Muutaman kerran olen hakenut Blinkistin kautta vain jotain perusjuttua kirjasta, jonka olen lukenut ja huomannut, että tiivistelmä väistää omasta mielestäni kirjan oleellisimpia havaintoja. Tiivistelmään ei siis voi luottaa.

Mikä pahinta, tiivistelmä ei yleensä avaa ajattelua ja pohdintaa. Se argumentoi ja väittää, yksinkertaistaa eikä siksi edes auta ymmärtämään jotain ilmiötä tai aihetta.

Mutta kokeillaan. Headway suosittelee (niiden tietojen perusteella, jotka olen siihen itsestäni ja kiinnostuksen aiheista antanut) uutuuskirjoina esimerkiksi D.F. Swaabin We Are Our Brains -kirjaa. Kirjana se on ilmestynyt vuonna 2010, joten uusi se ei ole, kiinnostava kyllä. Pikaisella selaamisella (kyllä, jopa tiivistelmä on mahdollista selata pikana – onko tässä enää mitään järkeä?) näyttää siltä, että massiivisen kokoisia asioita on tiivistetty soundbaiteiksi. Sonja Lyubomirskyn legendaarinen The How of Happiness löytyy suosituksista. Kirja on ilmestynyt vuonna 2007 ja sen keskeisimmän ajatuksen (joka myös tiivistelmässä tulee hyvin esille) mukaan ihmisen onnellisuuden kokemus ei ole ”kohtalo”. Sen kokemisen eräänlainen kaava on: 10% olosuhteet, 50% geenit ja 40% oma asenne. Teorian on tarkoitus olla huojentava; riippumatta olosuhteista tai geenilotosta, voin vaikuttaa omaan onnellisuuteen merkittävästi omalla ajattelulla. Tätä kaavaa kutsutaan onnellisuustutkijoiden keskuudessa onnellisuuspiirakaksi (happiness pie chart). Piirakan leipoivat vuonna 2005 tutkijat Kennon M. Sheldon ja David Schkade yhdessä Sonja Lyubomirskyn kanssa.

Sittemmin Sheldon ja Lyubomirsky ovat palanneet piirakkaansa ja todenneet sen olleen yksinkertaistus. Ihmiselle, joka ei koe onnellisuutta on kai aika turha väittää, että 40% on itsestä kiinni, miksi et tee jotain. Ihmisen olotila tai tunteen kokemus on monimutkaisempi ja sotkuisempi kokonaisuus kuin siististi pilkottu piirakka. Kiinnostavaa kritiikkiä mm. täällä. Tutkijat itsekin myöntävät melkein 20 vuotta myöhemmin kritiikin aiheelliseksi. Silti, tutkimus antoi valtavan sysäyksen positiivisen psykologian ajattelutavalle ja keinovalikoimalle: sillä ON merkitystä mitä me teemme.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Headway-appiin. Kymmeneen kännykän näyttöruutuun mahtuvan sivun tiivistelmä Lyubomirskyn yli 300-sivuisesta kirjasta on hengästyttävä. Se muistuttaa enemmän to do -listaa kuin pohdiskelevaa kirjaa. Se antaa nopeasti yleiskuvan tärkeimmistä pointeista. Kun siitä siirtyy muihin hommiin, pointit unohtuvat nopeasti, eihän niillä ole mitään kiinnekohtaa syvempään ajatteluun. Teorian esittely ei riitä sen ymmärtämiseen saati oman ajattelun kehittämiseen.

Blinkist on bisneskirjapuolella merkittävästi parempi kiihdytyskaista, suosittelut on aika hyviä ja omaan lukemistoon perustuen se luo erilaisia kokoelmia vaikkapa – 10 kirjaa hyvän tiimin muodostamisesta. Ajatuksena, että 10 päivän ajan voi lukea tiivistelmän aina yhdestä kokoelman kirjasta ja sitä kautta ehkä muodostaa jotain omaa ajattelua aiheesta.

Epäilen silti. Tällainen tiktok-hahmottaminen tuntuu helposti irralliselta ja pinnalliselta. Koko elämä tuntuu pirstoutuvan pikkuruisiin paloihin, jotta varmasti ehtisi tehdä kaikkea. Headway kertoo yhden kuvan tiivistelmällä millainen on ”miljoonan dollarin aamurutiini” (perustuu Robin Sharman 5AM Club -kirjaan): aamu on pilkottu 15 minuutin pätkiin klo 5 eteenpäin. 15 minuuttia liikuntaa, 15 minuuttia lukemista jne. Eikö voisi olla hyödyllisempää vaikka mieluummin lukea maanantaina 45-60 minuuttia, urheilla tiistaina sama aika jne. Läsnäolon (ja sitä kautta muuten onnellisuudenkin) kokemus vaatii ehkä hieman pysähtymistä.

Tuntuu siltä, että mitä pienemmiksi paloiksi tieto meille pureskellaan valmiiksi sitä vähemmän me jaksamme edes sitä vähää. Lopulta luemme enää otsikot. Huomaan itsekin, että pidemmät kiinnostavat artikkelit säästän luettavaksi silloin kun on enemmän aikaa. Eikä sitä koskaan ole. Sen sijaan, että kiihdyttää tätä itse, on ehkä pakko pysähtyä ja lukea ihan kokonaisia kirjoja.

Tiivistelmiä lukemalla ei voi mitenkään tulla huoneen kiinnostavimmaksi ihmiseksi sillä kiinnostavuus vaatii omaa ajattelua, joka taas vaatii ymmärtämistä: mihin onnellisuuspiirakan luvut perustuvat, miksi sosiaalinen kanssakäyminen tai kiitollisuus vaikuttavat omaan onnellisuuden kokemukseen. Ja kuinka lattea voikaan olla irrallinen lause: “You are unique in many ways; understand yourself and determine what methods are best for you.”

Ja mitä sitten kun se huoneen toinen ihminen kysyy sen miksi-kysymyksen? Siirrytkö siteeraamaan seuraavaa tiivistelmää? Vai käykö vain ilmi, että kiinnostavuutesi perustui hataralle pohjalle.

Eikö ole myös vähän outoa ajatella, että lukeminen on väline siihen, että on muiden ihmisten mielestä kiinnostava? Eikö lukemisen hienoin puoli ole se, että se sinällään luo omasta elämästä kiinnostavaa?

Hanya Yanagihara live (älä innostu – se oli eilen)

Kirsi21.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Kireä ja tukala hetki. Guardianin kulttuuritoimittaja on Guardian-live tapahtumassa juuri todennut kirjailija Hanya Yanagiharalle, että hänen mielestään kirjan Paratiisiin toinen osa oli satiiria. Yanagihara näyttää kiusaantuneelta, toimittaja jatkaa vielä, että eikö tunnelman ollut tarkoitus ollakin koominen? Yanagihara vastaa, että jos lukija on kokenut sen koomisena, hän on kirjoittajana epäonnistunut.

Siitä on jo vähän aikaa, kun luin Paratiisiin-kirjan (suom. Arto Schroderus), mutta koomisuutta en minäkään siinä havainnut. Pikemminkin tuo kakkososa oli jotenkin säälittävä, ja samalla jonkinlainen metafora sille kuinka valtakulttuuri talloo alleen jotain ominaislaatuista, oli kyse sitten jonkun maan/kansan ominaskulttuurista tai yksittäisestä ihmisestä. Enemmistö päättää asioista eikä se aina huomioi yksilöllisyyttä tai erilaisuutta. Kakkososa oli riipaisevakin.

No, kiusallisesta hetkestä päästään eteenpäin. Yanagihara on valtavan sujuva esiintyjä ja tavallaan toivoisi, että selvästi jännittynyt ja kikatteleva toimittaja häipyisi paikalta ja jättäisi kirjailijan keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Lukijoiden kysymykset koskevat pääsääntöisesti Yanagiharan edellistä kirjaa Pieni elämä, joka on itselleni ollut yksi mieleen- ja ytimiinpainuvista lukukokemuksista viime vuosina. Kirjailija myös vastaa kysymykseen, kuinka tämä on kätkenyt itsensä kirjojensa hahmoihin: kirjailija on kirjoissaan ”hiding in plain site”. Ja kertoo myös, että kirjan Pieni elämä kirjoittamisen jälkeen tämä tarvitsi hyvän ystävänsä tukea ja apua selvitäkseen henkisesti sen aiheuttamasta kuormasta. Mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Pieni elämä jäi kummittelemaan lukijallekin pitkään ja monin (myös varsin epämiellyttävin) tavoin. Kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta ja sitä pidetään kulttiteoksena. Eikä se olisi sitä ellei sitä osa vihaisi yhtä rajusti kuin toinen osa rakastaa.

Siitä alkaa lauantaina myös teatteriesitysversio.

Oma mielipiteeni on, että se on yksi hienoimpia kertomuksia ihmisen elämästä, yksinäisyydestä, kaipuusta ja samalla kyvyttömyydestä vastaanottaa rakkautta, vaikka kuinka haluaisi. Kirjaan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, kirjoitin kirjasta näin:

Pieni suuri elämä

Hanya Yanagiharan kirja Pieni elämä ilmestyi vuonna 2015 ja se kolahti kovaa. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2017. Kirja on inhottu, rakastettu, ihailtu ja paheksuttu. Miksi se teki, ja tekee edelleen, niin ison vaikutuksen lukijoihin ympäri maailmaa?

Kirja on kirja yleisesti traumasta, kuten kirjailija itse sanoo, vaikka tässä kirjassa se sattuu olemaan mieshenkilö, joka kärsii lapsena koetun seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista elämäänsä.

Guardian pohtii, kuinka Pieni elämä on täydellinen kronikka ahdistuneesta ajasta, jossa elämme, ja osoittaa kaikki siihen liittyvät draamat aina itsensä viiltelystä ahmimiseen. Ja toisaalta myös sen lohdutuskeinot ystävyydestä huumeisiin, matkustamisesta rakkausseikkailuihin ja kodin sisustamiseen. New York Review of Booksin kriitikko Daniel Mendelsohn toteaa, että romaanista paljastuu hyvin 2000-lukulainen tarina: hyväksikäyttöä, uhriutumista, itseinhoa. Mendelsohn esittää kysymyksen, onko yleistyneestä avuttomuuden tunteesta ja akuutista ahdistuksesta tulossa jo normi? Tämä väittää, että nuoria ihmisiä erityisesti ei rohkaista näkemään itseään toimijoina vaan mahdollisina uhreina; treffiseuralaisen, huonetoverin, professorin tai ylipäänsä vain instituutioiden tai historian uhreina.

Yleistynyttä ahdistuneisuutta ja pelkoa on ilmapiirissä, se on pakko myöntää. Pieni elämä -kirjan ilmestymisen jälkeen on nähty niin globaali pandemia kuin Eurooppaan syttynyt sota ja uudelleen kiristyvä maailmansodan uhkan tunne.

Kun tähän lisätään uusi todellisuus, jossa jumala ja uskonto eivät enää anna selkeitä normeja ja turvaa, tuntuu siltä, että kaikki pysyvä on haihtunut ilmaan. Y-sukupolvi, joka kasvatettiin kohti erityistä elämää, upeaa uraa, ihmeellisiä seikkailuja, varallisuutta ja rakkautta on huomannut, että tämä lupaus ei olekaan toteutunut. Yhtäkkiä meillä kaikilla onkin paljon pelättävää, menestystä on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampaa ylläpitää, sosiaalinen media luo paineita niin ulkonäölle kuin ulkoisen menestyksen muille merkeille ja samalla asettaa riman jokapäiväiselle onnellisuudelle korkeaksi.

Ihmisen sosiaalisen vuorovaikutuksen määrä on räjähtänyt käsiin, muutaman kymmenen kaveripiirin joukosta tuhansiin, ja onnistuminen (ja onnellisuus?) lasketaan seuraajissa ja tykkäyksissä. Työelämästä on tullut oravanpyörääkin liukkaampi ja nopeampi, jossa tuntuu olevan harvoin enää tilaa ilolle, ajattelulle tai uteliaisuudelle. Yhteiskunnallisesti meillä ei tunnu olevan enää yhteistä tarinaa. Työpaikoillakin koulutetaan jo ihmisiä siihen, kuinka johtaa polarisoitunutta työntekijäjoukkoa. Unelmien ja todellisuuden välissä on valtava kuilu, jonka jatkuva skrollaaminen Instagramissa tai LinkedInissä tekee meille selväksi. Lupaus siitä Isosta elämästä, kuihtuu Pieneksi elämäksi silmiemme edessä?

Pieni elämä -kirjassa keskiössä on Jude, menestynyt lakimies, ja tämän mieskaveriporukka. Kirjan tarina ei ole perinteisellä tavalla kaunis. Pikemminkin lukijana kokee kiusaantuneisuutta, kun kertoja kertoo Juden raskaasta elämästä, itsensä viiltelemisestä ja pahoinpitelystä, sisäisistä epävarmuuksista ja kyvyttömyydestä tai pelosta kokea rakkautta. Jude vaikuttaa yksityiseltä ja varautuneelta mieheltä, ja tuntuu kuin lukisi toisen päiväkirjaa salaa. Menestyvän kuoren sisältä löytyykin herkkä ja itsensä satuttanut ihminen.

Kuten aika monen ihmisen kuoren sisältä löytyy.

Jude ei kuitenkaan ole yksin vaan tällä on ympärillään rakastavia ystäviä. Lohtu on kuitenkin laihaa, jos itse ei pysty kokemaan turvaa, rakkautta, hyväksyntää. Helsingin sanomien haastattelussa, maaliskuussa 2017, kirjailija toteaa, että hyväksikäyttö ”vie kyvyn kuvitella ja unelmoida, kyvyn hallita omaa ruumista ja identiteettiä. Koko loppuelämä menee siihen, että vaurioita yrittää kompensoida.”

Vaikka Jude pelastui ihmeellisesti vuosien pahoinpitelyjen ja raiskausten, sitten poikaprostituoidun tautisesta elämästä muistot seuraavat koko ajan mukana: ”Luulitko tosiaan, että antaisimme sinun jättää meidät? Luulitko tosiaan, että emme tulisi takaisin?”, muistot kysyvät.

Ne pakottavat pieneen elämään.

Muistot elävät koko ajan mukana, ihmisen sisään kaivautuneina. Niiden kanssa on vain yritettävä joten kuten selviytyä. Juden kohdalla se tarkoittaa tuskallisten tunteiden turruttamista vielä suuremmalla tuskalla, esimerkiksi itsensä viiltelyllä.

Kirjaa voi tulkita monella tavalla, kuten fiktiota aina. Itse tulkitsen sen kuitenkin niin, että elämä voi olla ulkoapäin vaikka kuinka ”suurta” ja silti sisäinen todellisuus voi kutistaa oman onnellisuuden mahdollisuuden olemattomaksi. Ja toisaalta ulkoisesti edellytyksetkin voivat olla loistavat, mutta omat haavat estävät ihmistä kurottamasta muihin. Juden tarina on samalla kertomus siitä, kuinka ihminen tarvitsee sekä itseään että muita. Ei jompaakumpaa vaan molempia. Jude ei olisi elänyt niinkään pitkään ilman ystäviään ja rakastaan, joiden kautta pystyi myös määrittelemään itseään. Me emme elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa kontekstissa, joka vaikuttaa meihin. Joko muistoina tai nykyhetkessä.

Lopulta elämän merkityksen kuitenkin määrittää jokainen itse. Samoin sen, mikä on ”suurta” tai ”pientä”. Isoin tragedia kai kuitenkin on, jos jää turhaan jumiin ahtaaseen vaikka merkityksellinen ja sitä kautta suuri elämä olisi mahdollista.

Kirjailija Yanagihara arvelee Helsingin sanomien haastattelussaan, että ”Tarinaa ei olisi voinut sijoittaa minnekään muualle. New York on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa ihminen voi määritellä elämänsä kokonaan itse. Voit keksiä itsellesi vaikka uuden menneisyyden, eikä se haittaa ketään, koska tärkeää on vain se, miten pärjäät New Yorkissa.”

Väitän, että tämä tarina, muodossa tai toisessa voisi tapahtua missä vain. Merkityksellisen elämän lähde ei ole New Yorkissa.

Merkityksellisyys on pään sisällä.

Paratiisiin oli hieno kirja sekin. Monipuolinen ja -polvinen, älykäs ja ajassa kiinni. Karmeallakin tavalla. Levottoman lukijan arvio siitä täällä, New York Timesin arvio täällä ja Guardianin arvio täällä.

Guardianin tilaisuudessa Yanagihara oli älykäs, sanavalmis ja hemmetin määrätietoisen oloinen. Tämä ei mielistellyt toimittajaa tai myötäillyt lukijoita vaan oli suora ja tiukka. Selvästi tosissaan. Kun häneltä kysyttiin, että kuinka tämä pystyy olemaan maailmanluokan kirjailija samalla kun hoitaa päivätyönsä tämä vastasi olevansa ”organized”. Päivätyö kuulemma tuo joskus myös miellyttävän pakopaikan kirjoittamisesta. Kirjoittaminen tämän mukaan on flow-tilassa tapahtuvaa onnellista luomista vain ajoittain, suurin osa kirjoittamisesta on työtä ja kirjan pusertamista itsestä ulos.

Ja hahmot jäävät kummittelemaan elämään kirjoittamisen jälkeenkin, halusi tai ei.

Aina silloin tällöin nousee keskusteluun se, kuinka kirja (tai joku muu taideteos) ymmärretään tai kuinka sitä tulkitaan. Useimmiten sovelias tapa ajatella tätä tuntuu olevan, että teos kuuluu yleisölle ja sen kokeminen on yksilöllinen asia, sitä ei tarvitse ymmärtää, riittää, että sen kokee, kukin omalla tavallaan. Väitän melkein, että Yanagihara ei kuulu näin suvaitsevaisiin kirjailijoihin. Tällä on selkeä ajatus siitä mitä haluaa välittää ja tämä näkee vaivaa haastatteluissa ja muualla kirjan ulkopuolella myös kertoa siitä. Väitän myös, että tilaisuuden toimittaja, ansioitunut ja hyvä Guardianin kulttuuritoimittaja Clare Armitstead, palaa Paratiisiin ja pohtii uudemman kerran kakkososan koomisuutta… Armitsteadin kiinnostava haastattelu Yanagiharasta täällä.

Kiehtova kirjailija!

Jos et ole vielä osallistunut Guardian-live -sessioihin, kannattaa tutustua. Myös Ian McEwanin ja Patti Smithin haastattelut marraskuussa olivat hienoja ja tosi erilaisia (Ian McEwan oli studiossa haastateltavana yleisön edessä, Patti Smith osallistui makuuhuoneestaan kissansa kanssa). Juuri nyt keväällä ei ole itseä kiinnostavia tilaisuuksia, mutta kannattaa tsekata säännöllisesti täältä.

Kadonnutta keskittymiskykyä etsimässä

Kirsi16.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Henry David Thoreau tuhlasi aikaansa. Tämä vietti Waldenissa tuntikausia seuraten päivän kulkua; lintujen heräämistä, auringon nousua, keskipäivän paahdetta, tuulen virettä, heinikon kuiskintaa, veden pintaa, auringon laskemista. Tunnustan, että itselleni luonnossa oleminen on useimmiten riuskan kävelylenkin tekemistä, usein äänikirja korvissa. Kesällä pääsen tällaiseen ”ajan tuhlaamiseen” saaressa. Paitsi jos puhelin on koko ajan taskussa ja läppäri työntää sarjoja sarjan perään katsottavaksi. Ja on pakko myöntää, että yhä useammin näin.

Merkityksellisen elämän näkökulmasta läsnäolon kokemus on oleellinen, ehkä se oleellisin, asia. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy toisten ihmisten kanssa ja kautta. Ihmissuhteiden laatu vaikuttaa suoraan oman elämän laatuun. Laatu vaatii läsnäolemista. Jatkuva kännykän vilkuilu syö niin ystävyys- kuin parisuhdettakin. MIT:n Sherry Turklen (Reclaiming Conversation) mukaan jopa pelkkä kännykän pitäminen pöydällä pinnallistaa käytävää keskustelua ja luo hätäisen tunnelman: keskeytys on koko ajan mahdollinen.

“Mieleeni tuli, pitäisikö oman aikamme motto määritellä näin: yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Näin tiivistää Johann Hari ajan kuvan kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän haastattelee kirjassaan myös professori Joel Niggiä, johtavaa lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkijaa, joka toteaa, että ”joudumme kysymään, onko ihmiskuntaan kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille.”

Vauhdissahan on oma hurmansa. On mahtavaa olla yhdistyneenä koko maailman kanssa koko ajan. On superhauskaa inspiroitua koko ajan kaikesta uudesta ja kiiltävästä, liikkuvasta ja pyörivästä. On kiinnostavaa seurata muiden ihmisten elämää sosiaalisen median kautta, sitä kuinka kukin meistä haluaa itseään ”esittää”. Ihminen on sosiaalisesti virittynyt olento ja siksi on vaikeaa hypätä tuosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois – jäänkö paitsi jostain?

Otimme riskin ja lähdimme mieheni kanssa etsimään kadonnutta keskittymiskykyä meditaatioretriittiin Villa Mandalaan ja pistimme vielä homman HC:ksi eli laitoimme puhelimet viikonlopuksi kiinni.

Lopputulos: Aikaa. Tai ainakin ajan tuntua. Avaruutta. Levollisuutta. Läsnäoloa.

Toki ”tutkimusympäristö” oli ihanteellinen, ohjelma oli ohjattua ja yhteinen sopimus piti kurissa. Silti. Sunnuntai-iltana oli huikean energinen olo ja puhelin ei kauheasti houkuttanut. No, nyt torstaina voin todeta, että pään sisällä oleva avaruuden tila on täyttynyt kaikenlaisella tarpeellisella ja tarpeettomalla ja itselle tehty lupaus siitä, että kesken päivän pyrkii palautumaan lyhyellä meditaatiolla, piti maanantain. Tämä ei ollut ensikosketus meditaatioon tai palautumisen logiikkaan ja verkottumattoman kokemuksen muistijälki on vahva ja sen haluaa toistaa. Pienin askelin siis.

Olisi houkuttavaa ajatella, että kyseessä on vain kermaperseiden henkistymisprojektit, mutta ehkä ei olekaan. ”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky.” toteaa Hari. Tai kuten tarkkaavaisuusfilosofi tohtori James Williams Oxfordin yliopistosta Harin kirjassa toteaa: ”Jos haluamme tehdä jotakin, jolla on missä tahansa ympäristössä merkitystä – elämänalueesta riippumatta – meidän on voitava keskittyä olennaisiin asioihin. Jos emme siihen pysty, on todella vaikeaa tehdä yhtään mitään.”

Väitän, että olemme pulassa niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin jos/kun emme oikein pysty keskittymään. Ja väitän myös, että jos puhuisimme ratkaisu- ja toimintakyvystä sen sijaan, että puhumme keskittymisestä, kiinnittäisimme asiaan enemmän huomiota. Myös organisaatiotasolla. Keskittyminen tuntuu olevan vähän kuin jokaisen oma ongelma, sen sijaan se, että yhteisö ei pysty ratkomaan haasteita, joita nopeasti muuttuva maailma työntää eteen, on yhteinen kohtalonkysymys.

Robert Waldinger ja Marc Schulz ovat tiivistäneet massiivisen, lähes 100 vuotta kestäneen (ja edelleen käynnissä olevan) Harvardin onnellisuustutkimuksen tulokset kirjaansa The Good Life.

On tullut ilmi, että keski-iän kolesteroliarvot eivät olekaan parhaita indikaattoreita siitä kuinka ihminen vanhenee: tyytyväisyys ihmissuhteisiin on. Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka ovat olleet viisikymppisinä tyytyväisimpiä ihmissuhteisiinsa ovat henkisesti ja fyysisesti terveimpiä 80-vuotiaina. Waldinger ja Schulz puhuvat sosiaalisesta kunnosta, jonka merkitys on vähintään yhtä suuri kuin fyysisen kunnon. Tarvitsemme siis jonkinlaisen ihmissuhde-Ouran…

Hyvät ihmissuhteet vaativat läsnäoloa. Kirjoittajat toteavat, että älypuhelin ja sosiaalinen media varastaa huomiomme pois läheisistä silloinkin, kun olemme fyysisesti lähellä. Kirjoittajat korostavat myös satunnaisten kohtaamisten merkitystä. Nekin tapahtuvat yhä useammin älypuhelimeen kumartuneina…

“Attention is the actual stuff of life” nämä toteavat.

Löytyykö keskittymiskyky sitten vain retriiteistä? Ei. Itse asiassa retriittejä oleellisempaa on harjoittaa parempia läsnäolotapoja arjessa. Retriitti voi kuitenkin olla uteliaisuutta positiivisesti herättävä sysäys johonkin sellaiseen.

Hari toteaa, että keskittymiskyky vaatii voimaa, jota meillä kaikissa kuitenkin sisäisesti on. Se on vähän kuin muskeli, jota pitää muistaa harjoittaa. Hari puhuu kirjassaan monipuolisesti läsnäolotavoista ja -taidoista. Yksi niistä on lukeminen. Lukeminen vaatii keskittymiskykyä, ympärillä olevan maailman poissulkemista ja syventymistä. Läsnäoloa. Läsnäolon tilaa voi tapailla myös luonnossa, sen vaikutukset mieleen ovat tutkitusti myönteisiä. Meditaatiotakin on monenlaista, mantroja ja suitsukkeita ei tarvita, jos ne häiritsevät.

Keskittymiskyvyn puutteessa meistä tulee Harin mukaan ”itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta”. Tunnistan tämän. Kyse ei ole niinkään suorituksista ja sitä kautta merkityksen tunteesta vaan puhtaasta läsnäolemisen kokemuksesta. Kokemuksesta, jossa haahuilee, tuhlaa aikaa, ei vain ”vie mennessäs, tuo tullessas” -tapaista ohjelmoitua toimintaa. Hari kehottaa kysymään itseltään, että ”Mitä itsellesi merkityksellistä voisit tehdä nyt?” Tämä toimiikin hyvin someskrollaamisen kynnyksellä. Mutta mitä jos antaisi itselleen ei-tekemisen lahjan? Kysyisi itseltään, kuten meditaatioguru Jon Kabat-Zinn kehottaa: ”olenko hereillä nyt?”

Ei sen kummempaa. Mutta hitto, että se onkin vaikeaa…

Kolme konkreettista inspiraatiota läsnäolon kyvyn kehittämiseen:

Jon Kabat-Zinnin masterclass: Make Your Peace a Priority

New York Timesin toimittajan Kevin Roosin artikkeli vuodelta 2019 siitä kuinka tämä pääsi puhelinaddiktiostaan, artikkelissa mainitaan myös tiedejournalisti Catherine Pricen kehuttu kirja (jota en ole itse – vielä – lukenut): How to Break Up With Your Phone.

Florence Williamsin kiinnostava podcast The 3 Day Effect, jossa tämä hakee tieteellistä selitystä sille, kuinka luonto tekee hyvää aivoille, mielelle ja niin, myös sille keskittymiskyvylle.

Lopulta hyvä ja huono uutinen on sama: kaikki on kiinni omien korvien välistä.

Yksi mies puussa ja toinen paljasjalkaisena Connecticutissa

Kirsi10.3.2023Aiheet: Yleinen

New York Timesissa oli vähän aikaa sitten juttu yhdysvaltalaisesta miehestä, joka on yli 20 vuotta kulkenut paljain jaloin. Juttu muistutti Cosimosta Italo Calvinon kirjasta Paroni puussa.

Kuvan henkilö riisuuntuu paljasjaloin vain kotonaan

Paroni puussa on yksi lempikirjojani ja kertoo aatelispojasta nimeltä Cosimo, joka suuttuu perheelleen ja päättää muuttaa asumaan puuhun. Hän lupaa, ettei tule enää koskaan astumaan maankamaralle. Lupaus pitää, kuoleman jälkeenkin. Cosimo ei pysy paikallaan vaan siirtyy kyllä puusta toiseen ja kotinsa tontilta metsiinkin. Helppoa tällainen vaihtoehtoinen elämäntapa ei ole. Toisin kuin voisi kuvitella, Cosimon elämä on kuitenkin täynnä ihan ”tavallisia” asioita, ystävyyksiä, kiistoja, rakkautta. Tämä viettää aikaansa puissa, lukee ja elää tavallaan ihan normaalia elämää. Kyläyhteisö pitää tätä friikkiinä. Toisin sanoen varsinaisesti elämä tällaisella vaihtoehtoisella tavalla on antoisaa, mutta sosiaalisessa kontekstissa ei-hyväksyttävää, kummallista, paheksuttavaa tai naurettavaa.

Jossain vaiheessa friikki muuttuukin guruksi ja yhteisö alkaa arvostaakin paronin tapaa elää omanlaistaan elämää.

Kiinnostavaa kirjassa on se, että se ei ole mikään sci-fi vaan tapahtuu ”normaalimaailmassa” ja toisaalta se, kuinka hankalaa muiden ihmisten on hyväksyä toisen erilaista elämäntapaa. Ikään kuin vaihtoehtoinen tapa nähdä ja elää elämä olisi jollain tavalla uhka omalle, ehkä konventionaaliselle, tavalle elää. Sosiaalinen media tuo kiinnostavalla tavalla tällaisen vertailun ja tuomitsemiskulttuurin näkyville omassa elämässä. Sen sijaan, että olisimme uteliaita erilaisuudelle, tuomitsemme nopeasti. Sen sijaan että etsisimme vertaisuutta, löydämme vertailua. Vertailu luo ajatuksen siitä, että jollain on jotain mitä minulla ei ole ja siitä helposti ajatuksen, että toisen tapa olla on ”väärä”.

Sama asenne ilmenee kun joku ilmoittaa olevansa vaikkapa vegaani. Joukko ihmisiä ryntää huutamaan kuinka aikovat grillata lihaa pelkästään kiusaksi tai kuinka toinen yrittää esittää parempaa kuin muut, wokettaa tai hyvesignaloida. Mitä jos vegaanius on kuitenkin vain oma valinta, joka ei pyri vaikuttamaan kenenkään toisen tapaan elää omaa elämäänsä? Mutta ehkä tämä kiusallisella tavalla samalla kuitenkin muistuttaa muita siitä, ettei vaikkapa nyt sitten lihansyönti ole mitenkään sen ”normaalimpaa” vaikka olisikin konventio. Ja pikkuhiljaa asiat muuttuvat ja se mikä oli joskus normia ei enää olekaan. Monessa asiassa. Jollain lailla tuntuu, että monella rintamalla eletään tällä hetkellä sellaista asenne- ja arvosiirtymää. Kipuineen kaikkineen.

Paroni puussa ehkä miellyttää ajatuksena jo sen takia, että elämä puussa tuntuu juuri nyt tosi houkuttelevalta. Nousta somekohujen ja -kiistojen, polarisoituneen poliittisen keskustelun ja alituisen ohiymmärtämisen yläpuolelle katselemaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Ilman kännykkää, ehkä kirjan kanssa. Kuulostaa taivaalliselta, eikö? Ehkä tätä jollain lailla tavoitellaan retriiteillä, somepaastoillä ja kännykkäsäännöillä.

Huomaan etsiväni jotain vaihtoehtoista ja kestävää tapaa olla ja elää. En halua ”poistua” mistään, en himmailla tai downshiftata, mutta yhä useammin kaipaan vaihtoehtoista tapaa katsoa ja nähdä. Noh, toistan itseäni ja totean, että kirjallisuus antaa siihen onneksi valtavan hyvän mahdollisuuden. Ilman puuhun kiipeämistäkin.

Artikkeli nykyajan paronista puussa eli miehestä, joka päätti kulkea avojaloin on kiinnostava.

Alun perin mies riisui kenkänsä terveyssyistä, mutta huomasi pian tavassa muita ulottuvuuksia kuin pelkkä fyysinen helpotus. Hän puhuu mm. siitä kuinka paljasjaloin elää läsnäolevampaa elämää. On vaikkapa pakko katsoa mihin astuu sen sijaan, että tuijottaa kävellessään puhelinta. Mies toteaa myös, että paljasjalkainen elämä on oikeastaan ihan helppoa, ongelmia aiheuttavat lähinnä muut ihmiset, jotka suhtautuvat tähän vierastaen: “Navigating the terrain is easy, navigating people is tricky.” Tämän vaimo sanoo vierestä, että heidät heitetään monesta paikasta (kaupasta, ravintolasta jne) ulos. Paljaat jalat tuntuvat muista ihmisistä inhottavilta. Miksi?

Miehellä on sama ongelma kuin Cosimolla puuelämässään: meille on turvallista, että muut elävät kutakuinkin samoin kuin mekin, ennalta-arvattavasti. Mutta miksi? Tuntuu surulliselta, että on niin vaikeaa suhtautua erilaisuuteen vain uteliaasti ilman tuomitsevaa sävyä.

Italo Calvino on huikea kirjailija, jonka kirjoista voi mainita Paroni puussa -kirjan lisäksi ainakin Koko kosmokomiikkaa ja Näkymättömät kaupungit. Olen hankkinut joskus myös kirjan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, joka on luentosarja, jota Calvino valmisteli Harvardin yliopistolle ennen kuolemaansa. Muistioita ehti syntyä vain viisi. Selaan kirjaa ja tajuan, että en ole lukenut sitä. Se tuntuu aika raskaalta ja teoreettiseltakin. Silti heti löytyy helmiä mm. ajatuksia ajasta, sen käsityksestä normaalielämässä ja sen kuvauksesta kirjallisuudesta. Ehkä nyt on aika tälle kirjalle. Vaikkapa siinä meditaatioretriitissä, jonne olemme mieheni kanssa menossa viikonlopuksi…

Jostain syystä yli 30 vuotta sitten kuollut Calvino tuntuu taas ajankohtaiselta. The New Yorker kirjoitti helmikuussa tästä pitkän artikkelin todeten, että: ”Italo Calvino was, word for word, the most charming writer to put pen to paper in the twentieth century”.

Ainakin Calvino avaa mahdollisuuksia nähdä asioita uteliaasti uudella tavalla. Jospa siitä saisi ripauksen taikavoimaa omaan arkiajatteluun.